Häämatkalle sotavarusteissa

Teksti ja kuvat: Milla Vahtila (Millasta otetut kuvat on napannut aviomies Markku)

”Are you from the army?” ”No, we´re on our honeymoon.” Tämän lyhyen sananvaihdon saimme mieheni kanssa käydä tansanialaisten kanssa päivittäin. Myös ”hey, soldier” -huudahdukset tulivat meille tutuiksi kahden viikon mittaisella häämatkasafarillamme.

Kuinka moni koukkaa häämatkalle armeijatavaraliikkeen kautta? Tuskin ihan jokainen, vaikka kenties useammalla parilla saattaisi olla sotatamineille käyttöä jo heti honeymoonillaan, jos fiilikset kumppania kohtaan käyvät liian kuumiksi.

Meillä ei kuitenkaan ollut tätä ongelmaa, meillä kun on pienen perheemme arvojärjestys jo kohdallaan. Reissuun lähdettiin Lekan kautta ihan vaan käytännön syistä plus siksi, että käytetyillä armeijakamppeilla saa luotua itselleen täydellisen safarilookin, ja vielä kohtuuhintaan.

Eläimelliset army-kyyhkyläiset

Monelle unelmien häämatka merkinnee rantalomaa jossakin coolissa turistikohteessa. Meitä jo ajatuskin sellaisesta ahdisti. Päätimme sen sijaan toteuttaa haaveemme ja matkustaa sinne, missä fantit, jellonat, kiraffit ja varsikuonot saavat yhä vaeltaa vapaina ja villeinä satojen neliökilometrien kokoisissa kansallispuistoissa. Siis Pohjois-Tansaniaan.

Tansanian safari ei sinällään ole harvinainen häämatkaidea, mutta tyypillisillä kyyhkyläisillä on usein varaa ja halua yöpyä hienoissa luxus-lodgeissa ja suunnata safarinsa päätteeksi löhölomalle Zanzibarin rannoille. Meille luksus merkitsi sitä, että saimme yöpyä koko 11 päivän mittaisen safarimme ajan teltassa ja kokea Afrikan luonnon mahdollisimman läheltä. Tämä tarkoitti mukavuuksien minimoimista, mutta toisaalta myös oikeanlaista varustautumista – ja ennen kaikkea oikeaa asennetta.

Pienten epämukavuuksien keskellä osasimme nauttia eniten juuri oikeista asioista, kuten kauniista maisemista, puhtaasta juomavedestä ja toinen toisistamme. Olosuhteet olivat myös omiaan tekemään omasta mielentilasta aika eläimellisen, mikä ei sekään ollut haitaksi omalla häämatkalla.

Kaiken kruunasi armeija-lookimme. Poliittisesti vakaassa Tansaniassa meihin suhtauduttiin positiivisesti ja asusteidemme perään selvästi kuolattiin. Saamamme huomion perusteella miettisimme kuitenkin kahdesti, ennen kuin lähtisimme tallustelemaan täydessä armeijavarustuksessa jonnekin epävakaampaan Afrikan maahan. Tällainen ruipelo pikkuvaimokin kun otettiin ihan täydestä sotilaasta.

Jurassic Park -tunnelmista aavikkomaisemiin

On aivan mieletöntä, että Tansaniassa on jo kauan ennen safariturismin alkua osattu nähdä koskemattoman luonnon arvo. Maahan on perustettu 50-luvulta alkaen laajoja kansallispuistoja, joiden suojeluhalu on lähtöisin tansanialaisista itsestään. Maan luonnonsuojelun kulmakivenä toimii vuonna 1961 laadittu Arushan julistus. Me vierailimme Tansanian 18 puistosta viidessä: Arushan, Manyaran, Serengetin ja Tarangiren kansallispuistoissa sekä yhdellä luonnonsuojelualueella, Ngorongorossa.

Ensimmäisenä puistokohteenamme oli Arushan kansallispuisto, joka on Afrikan viidenneksi korkeimman vuoren, Merun (4 566 km), hallitsema. Puiston rehevät vuoristometsät ja vehreät metsäaukeat saivat meidät heti varsinaiseen Jurassic Park -fiilikseen, kun kuikuilimme elukoita Land Cruiserissa seisaallaan keikkuen. Koko ajan oli tunne, että jostain mutkan takaa yhtäkkiä ilmestyy pitkäkaulainen brachiosaurus tai t-rex.

Valitettavasti eläviä fossiileja ei näkynyt, mutta niiden sijaan saimme heti ensimmäisenä päivänä kokea suuren annoksen norsuja, kirahveja, puhveleita, paviaaneja, flamingoja ja ties mitä muita.

Varusteiden osalta tuli heti alkuun todettua, että desert DPM soldier 95 -housut sopivat Pohjois-Tansanian kuivahkoon ylänköilmanalaan loistavasti.

Puolisoni Markku oppi heti ens alkuun arvostamaan aurinkoläpällistä lierihattuaan lippiksen sijaan, kun onnistui kahden tunnin mittaisen kävelysafarin aikana polttamaan niskansa ja korvansa. Meikäläisen rakkaus jenkkiaavikkomaihareitani kohtaan taas syveni kertaheitolla, kun vihdoin ja viimein pääsin käyttämään niitä sellaisissa olosuhteissa, jonne ne kuuluvatkin.

Toisena määränpäänämme oli Tarangiren kansallispuisto, joka oli Arushan satumetsiin verrattuna kuiva ja hiekkainen, mutta eläinmaailmaltaan rikas. Kolmen päivän aikana näimme toistasataa norsua ja arviolta saman verran niin kirahveja, seeproja, gnuita kuin erilaisia antilooppeja, lisäksi muun muassa kymmeniä leijonia, mangusteja ja pahkasikoja. Puiston kohokohta oli, kun yhtenä aamuna heti auringonnousun jälkeen näimme gepardin nappaavan saaliikseen pienen dik dik -antiloopin. Se oli aivan mieletön kokemus!

Tarangiren halki mutkitteleva kuiva joenuoma oli jylhä näky, ja puiston laitamilla saimme otettua toisistamme hienoja aavikko-look -kuvia. Täällä myös koimme reissumme kuumimmat hetket, kun yhtenä päivänä lämpötila pyöri 35 asteen paikkeilla. Koska olimme koko reissun ajan noin 1 – 2 kilometrin korkeudessa, niin ilmasta puuttui kuitenkin kosteuden tuoma tukaluus. Kunhan suojasi pään hatulla tai shemaghilla, muisti juoda tarpeeksi ja veti pari palaa Scho-Ka-Kolaa lääkkeeksi pahimpaan kuukahdukseen, niin hyvin selvisi. Mitä nyt jokunen 40 minuutin nenäverenvuoto yritti meikäläisen lannistaa.

Endless plain – endless love

Kolmantena puistona oli kuuluisa ja UNESCO:nkin suojelema Serengeti, tarkoittaen ”loputonta tasankoa” swahilista käännettynä. Nimensä veroinen tämä lähes 15 tuhannen (1,5 x Uudenmaan pinta-ala) neliökilometrin suuruinen puisto onkin, ja luonnoltaan se on kuin hyppäys Leijonakuningas-leffaan. Sen aakeat savannimaisemat eläimineen ansaitsevat ikuisen rakkautemme.

Laskentojen mukaan puistossa elelee liki kaksi miljoonaa suurta nisäkästä, joista kaksi kolmasosaa on gnuantilooppeja. Gnuiden vuotuinen 800 kilometrin mittainen vaellus kattaa koko Serengetin ja ulottuu aina Kenian puolelle Masai Maran suojelualueelle asti.

Meiltä jäivät satatuhatpäiset gnulaumat näkemättä, nämä otukset kun sattuivat sopivasti oleskelemaan juuri sellaisella alueella, jonne safaritiet eivät yltäneet. Eniten näimme seeproja, joita niitäkin vaeltelee puistossa vaatimattomat parisataatuhatta. Serengetissä lempparieläimeksemme nousivat kuitenkin hyeenat, joiden suloistakin suloisemmat pennut veivät sydämemme. Syyttä ovat nämä maastokuosiset täplikkäät eläimet niin sorrettuja, nehän ovat elintavoiltaankin ennen kaikkea järkeviä, kun hyödyntävät sen, mikä muuten menisi täysin hukkaan.

Afrikan suuret kissaeläimet, gepardin, leijonan ja leopardin, bongasi Serengetin avarissa maisemissa helposti, eikä vähiten siksi, että siellä missä jellonia, siellä myös iso lauma safariautoja. Välillä teki pahaa katsoa, miten toiset safarioppaat kaahasivat kissojen perässä aivan päättöminä, jotta itsekkäät turistit saisivat otettua pikkudigeillään eläimistä huonoja kuvia mahdollisimman läheltä. Jäipä thomsoningaselli nappaamatta yhdeltäkin leopardilta, kun safariautot sopivasti blokkasivat sen tien saaliin luo. Viimeistään tässä vaiheessa opimme arvostamaan omaa opastamme Sifunia, joka kunnioitti eläimiä enemmän kuin turistien järjettömiä toiveita.

Serengetissä vietetyt neljä yötä olivat safarimme upeimmat. Impala-antilooppien silmät kiiluivat, kun fikkaroimme teltastamme yön pimeyteen. Leijonat karjuivat kaukaisuudessa, seeprat päästivät hysteerisiä haukahtelujaan, hyeenat kolistelivat leirintäalueen roskiksilla ja paviaanikakarat kiljuivat puissaan, kun eivät halunneet käydä nukkumaan. Öinen pisulla käynti saattoi muuttua kuumottavaksi, kun vieressä yhtäkkiä nökötti mahdollisesti jopa 800-kiloinen afrikanpuhveli tapittamassa meikäläistä silmästä silmään, ruohotupsu huulessaan.

Pimeänäkölaite olisi mainio omistaa, sillä sen avulla leiripaikkojen yöelämä aukenisi retkeilijälle vielä paremmin. Vähintään kunnollisen spottilampun pakkaamme ensi kerralla mukaan, josko sen avulla onnistuisi niin bushbabien, yöaktiivisten gekkojen kuin mahdollisesti lepakoidenkin valokuvaus hieman paremmin.

Luonnon oma eläintarha

Hyvästelimme Serengetin apein mielin , ja siirryimme yhdeksäntenä matkapäivänämme Ngorongoron suojelualueelle. Ngorongorossa meitä odotti yli 300 neliökilometrin suuruinen kraaterilaakso, joka on varsinainen luonnonvoimien luoma monimuotoinen eläintarha. Leijonilla ja hyeenoilla riittää kraaterissa saaliseläimiä ympäri vuoden, ja ympäröivissä laaksoissa paimentolaisina elävät maasait täydentävät luonnon ja ihmisen välisen tasapainon, mikä Ngorongoronssa on vallinnut vuosisatojen ajan.

Kulttuuri- ja luonnonarvoistaan huolimatta Ngorongorossa on myös huonoutensa. Turisteja on puistossa enemmän kuin muualla, ja oli surullista nähdä, että ylväiden maasaiden nuorempi sukupolvi on oppinut kerjäämään. Leiripaikalla telttoihin ei saa viedä eväitä, jotteivät pahkasiat tai muut eläimet rohkenisi tunkeutua niihin, ja kiväärimiehet valvovat leiriä läpi yön. Oli myös häkellyttävää kuulla, ettei edes tämä ihmisten asuttama ja turistien valtaama paikka kyennyt suojelemaan kraaterissa elävää noin kymmenen yksilön suuruista sarvikuonokantaa. Ilman rangereiden 24/7-valvontaa ne olisivat salametsästäjien ansoissa.

Täällä yli kahden kilometrin korkeudessa lämpötilat saattavat kylmimpinä aikoina kesä-heinäkuussa laskea öisin pakkasen puolelle. Itävaltalaiset takkimme olivat kuitenkin näin joulukuussa tarpeettomat, mutta sveitsiläinen ja itävaltalainen villapaitamme sekä kaulahuivi-shemaghimme saivat käyttöä. Yöllä kääriydyimme visusti viidakkomakuupusseihimme ja turvauduimme perusselviytymiskeinoon, toinen toistemme ruumiinlämmön hyödyntämiseen.

Ngorongorosta suuntasimme viimeiseen kohteeseemme, ikivehreän pohjavesimetsän valtaamaan Manyaraan, missä saimme ihastella satumetsien ja solisevien purojen ohella etenkin paviaanien mekastusta. Manyaran kuuluisat puussa kiipeilevät leijonat pysyivät piiloissaan, mutta toisaalta näimme puussa röhnöttäviä jellonia tarpeeksemme jo Serengetissä. Lisäksi arvostuksemme näitä haukottelevia ja laiskoja ”eläinten kuninkaita” kohtaan oli horjunut pahasti jo Tarangiressa, missä näimme jellonien luikkivan häntä koipien välissä karkuun, kun norsut vähän päättivät niitä kiusoitella.

Vaatteet lähes vietiin käsistä

Reissasimme Pohjois-Tansaniaan hyvänä ajankohtana, sillä tuolloin joulukuun alkupuolella talven turistisesonki ei ollut vielä alkanut. Toukokuusta marraskuuhun ulottuva kuiva kausi oli juuri muuttumassa sateisemmaksi, ja ilmassa oli kevään raikkauden tuntua. Eläimet oli helppo spotata vielä matalakasvuisilta savanneilta, ja liikkuminen ei ollut rajoitettua, kuten pahimpana sadekautena, jolloin tiet muuttuvat veteliksi.

Omin nokkinensa ei kokemattomilla turisteilla ole mitään asiaa Tansanian puistoihin, vaan safariyhtiön kanssa matkustaminen on tarpeen. Duma Explorers osoittautui täysosumaksi meidän osaltamme, sillä tämä laadukas safariyhtiö pystyi tarjoamaan meille räätälöidyn maanläheisen ja opiskelijabudjettiimme sopivan safarin. Lentoineen, rokotuksineen, viisumeineen ja kaikkineen matkamme kustansi noin 3 000 euroa per naama (mukaan ei ole laskettu kameratarvikkeita, Leka-varusteita ja matkamuistoja).

Oppaamme Sifuni ja kokkimme Amini olivat hauskoja, vaikka sitäkin huvittavampia me kaksi erakkomaista ”pikkusotilasta” taisimme olla heidän silmissään. Heillä oli aitoa tuntemusta ja kunnioitusta maan luontoa kohtaan. Aminin valmistamat herkut olivat meille liiankin iso pala purtavaksi, jo aamupalalla kun olisi pitänyt jaksaa mutustaa niin makkaraa, munakasta, pannukakkua kuin hedelmiä.

Reissun epäkohdat, kuten hirveät wc- ja suihkuolosuhteet, menettivät merkityksensä kaiken muun rinnalla – tämä todisti, että matka oli onnistunut. Jollekulle muulle reissu olisi ehkä ollut vähemmän hohdokas, ja vaatihan toki jo rymisevän safariauton kyydissä istuminen hyviä istumalihaksia. Huomiota keränneet armeijavarusteemme himoittivat tansanialaisia selvästi enemmän kuin monen tonnin kamerani. Itävaltalainen kenttäpaita oli jäädä matkasta yhdessä kaupassa, ja maasai-markkinoilla sai pitää desert DPM -hatusta kiinni, jottei se lähtenyt kävelemään. Hatulla olisi toki voinut hieroa ihan hyvät vaihtokaupat. Jopa Frankfurtin lentokentällä meinasi Bullet Meal jäädä turvamiesten käsiin.

Reissun ehdottomiin epäkohtiin kuului, ettei Sifuni suostunut suuntaamaan Manyarasta enää takaisin Serengetiin noutamaan meidän sydämiämme, jotka hukkasimme sinne avarille savanneille. Myös lumihuippuinen Kilimanjaro jäi meiltä pilvisen sään takia näkemättä, vaikka lentomme kulkivatkin mennen tullen vuoren nimikkokentän kautta. Ensi reissun haaste onkin jo asetettu – vai onko joku jo testannut, että miten Lekan kamojen turvin valloitetaan Afrikan vuorista mahtavin?

Katso myös

• Käy tsekkaamassa lisää mielettömiä safarikuvia ja eläinbongauksia osoitteessa www.millavahtila.fi (suora linkki safariaiheisiin postauksiin: http://millavahtila.fi/?cat=20 )