Hylsytarinoita: Täysikuu Kiikalassa

Jaa Facebookissa

Oli vuosi 2008 ja aliupseerikurssin harjoitusleiri Kiikalassa. Taisi olla lopputalvea sillä oli helkutin pimeää, lumetonta ja Kiikalan juurakkoiseen hiekkaan sai poterot kaivettua kohtuullisen tuskan avulla. Toisaalta Kiikalassa on aina vähän omanlaisensa sääolosuhteet, välillä sai nauttia räntäsateesta.

Harjoituksessa pääsimme käyttämään poikkeuksellisen runsaasti valonvahvistimia, joiden kanssa oli äärimmäisen mielenkiintoista suorittaa yöllisiä partioita ja tiedusteluharjoituksia. Kerran tuli ramboiltua naapuriaselajikurssin tukikohdassa tiedustelemassa heidän telttapaikkoja. Pimeys oli sitä luokkaa, että kunhan seisoi paikoillaan puuta vasten, saattoi teltasta ulos kömpivä vastapuoli kävellä muutaman metrin päästä ohitse huomaamatta sinua. Myös poterovartiossa valonvahvistin helpotti elämää huomattavasti kun mielikuvituksen ei tarvinnut keksiä jokaisen rasahduksen taakse kiiluvasilmäisiä keltaisen valtion sissejä.

Olikin eräs yö kun seisoskelin poterossa parituntia kestävässä poterovartiossa. Oli täysin säkkipimeää, mutta vartiopaikalla olevalla valonvahvistimella pystyi valvomaan edessä avautuvaa harvaa mäntymetsikköä. Huonoksi onnekseni heti vartiovuoroni alkaessa iski armoton paskahätä. Vartiopaikkaahan tuleva upseeri ei jätä vaikka mikä tulisi, joten vaihtoehtoni olivat seuraavat: myyrää imetään piiloon sitkeästi koko vartiovuoro tai tarpeet tehdään poteron pohjalle. Valitsin näistä kunniakkaamman ja päätin pinnistellä. Otsasuoni pingottuneena kestin sen kaksi tuntia odottelua ja huokaisin syvään kun minua tultiin vapauttamaan vartiosta.

Ilta oli kuitenkin mennyt myöhään enkä ollut vartiovuoroni vuoksi päässyt näkemään mihin tukikohtamme nurkkaan kenttävessa oli kasattu. Kysyin tätä minua vapauttaneelta toveriltani, joka osoitti epämääräisesti vartiopaikasta sivuun. Lähdin samoilemaan osoitettuun suuntaan ja sain huomata, että säkkipimeässä ilman valonvahvistinta oli huomattavan haastavaa suunnistaa. Mitään merkintöjä reitistä en myöskään havainnut, joten ei aikaakaan kun äärimmäisen paskahädän hermostuttamana olin jokseenkin sekaisin sijainnistani sekä suunnasta.

Lähenevän helpoituksen aistiva kehoni ei tehnyt pidättelystäni yhtään helpompaa ja myyrän kurkkiminen alkoi olla jo huolestuttavaa. Tässä vaiheessa päätin tehdä upseeritason päätöksen ja kaivoin tetsareista lapion esiin, kaivoin pienen kolon maahan ja suoritin nopean sissioperaation. Peittelin jälkeni ja päässäni kohisi kun laskeva verenpaine sai otsasuoneni rauhoittumaan. Yhtäkkiä myös hahmotin myös ympäristöäni hiukan paremmin ja tajusin missä suunnassa oma tukikohta sijaitsi. Päätin astella sitä kohti toiveena päästä pian teltan lämpöön ja nukkumaan.

Etenin suorinta reittiä ja hyvin pian saavuin poteropaikalle, jolta olin lähtenyt. Pimeässä en voinut nähdä toverini virnistelyä, mutta kuulin sen hänen äänestä. “Komea täysikuu” tokaisi vartiopaikalla ollut toverini. Tajusin suorittaneeni täydellisen SiPa-operaation parinkymmenen metrin päässä vartiopaikasta selkämys kohti vartiopaikkaa. Kalpeat posket kuulemma paistavat hyvin selkeinä valonvahvistimen läpi. Tästä sainkin sitten kuulla jokusen kerran ja RUK:n kurssikirjaankin taisi kohdalleni tulla maininta täysikuusta…

Lue myös

Hylsytarinoita: Pasikuskin posliiniunelma

Harva pystyy vastustamaan tiettyjä KSE-hyötyjä (Koulutuksen/Kokemuksen Suoma Etu), ja puolustusvoimien kontekstissa erilaisten ajoneuvojen kuskit, jos ketkä, tietävät tämän. Elettiin talven kylmimpiä aikoja alkuvuonna 2004, eli edellisvuoden heinäkuussa alkanutta palvelusta oli jäljellä vähemmän kuin takana, mutta mitään aamukampoja ei kuviteltukaan - räppärit (Rapid Deployment Force) kun palvelevat vuoden tehtävästä riippumatta.

Hylsytarinoita: Rannikkolinnakkeen majohajo

Varuskunnat ovat varsinkin asevelvollisuusarmeijan omaavissa maissa monella tapaa aivan omaa luokkaansa olevia läpileikkauksia yhteiskunnista. Niissä näkee aivan jokaisen tyyppisiä ihmisiä erilaisilta asuinalueilta, kaupungeista, kulttuureista sekä perhetaustoista.

Loading...