Julkaistu 2014-04-25

Matka muinaisten pääkallonmetsästäjien Borneoon

Siirry sivulla

    Artikkelin tuotteita
    Kommentointi

    Teksti: Vesa ja Eetu

    Alkutaipaleella

    Nyt ollaan melko kaukana kotoa, ajattelin katsellessani kaukana alapuolella levittäytyviä sademetsän peittämiä vuoria ja laaksoja. Taattua Indiana Jones -henkeä uhkuva potkurikone kaartoi kohti Barion lentokenttää, silmänkantamattomiin jatkuvan viidakon ympäröimää ylänköä Malesian Borneolla, lähellä Indonesian Kalimantanin rajaa. Tuo sama fiilis toistui monta kertaa matkan aikana – ensimmäisen kerran se iski jo matkan lähtöpisteessä Singaporessa, kun kilistelimme Eetun kanssa reissun ensimmäisiä oluita torilla intialaisten raksamiesten keskellä vain 12 tuntia siitä kun olin astunut ulos kotiovestani Helsingissä, ja entistä väkevämmin loikoillessani riippumatossa viidakon tähtitaivaan alla.

    Jo pelkkä Borneon nimi kiehtoo mielikuvitusta ja saari tarjoaa nykyään lähes rajattomat mahdollisuudet erilaisille sademetsän aktiviteeteille. Lyhyistä päiväretkistä pitkiin viidakkotrekkeihin ja jokiveneilystä eläinbongaukseen, turistiryhmien kanssa tai itsenäisemmin, matkanjärjestäjien kautta tai itse säätäen. Allekirjoittanut ja matkatoverini tutkimme tilaisuuden tullen mielummin itsenäisesti syrjäisempiä polkuja, joten Borneon-reissumme pääkallonpaikaksi valikoitui Kelabit Highlands ja sen alueellinen keskus Bario.

    Syrjäisellä vuoristoalueella ei ole viidakkoretkeilyn lisäksi muita turistihoukutuksia, joten ison rahan turismi lieveilmiöineen ei – ainkaan vielä – ole vaikuttanut Barioon saati sen loputtoman vieraanvaraisiin ihmisiin. Kelabitin ylätasanko on eristyksissä sademetsän peittämien vuorten keskellä, ja ajomatkat rannikon kaupunkeihin vievät lyhyimmilläänkin 6-12 tuntia, tällöinkin reittien ollessa kulkukelpoisia vain hyvällä säällä. Sateet muuttavat alueen tiet läpipääsemättömäksi mudaksi, ja kukaan tuskin yllättyy kuullessaan että sademetsissä sataa suht’ usein. Ihmiset ja rahti kulkevat Barioon käytännössä aina pienkoneisiin ahtautuneina. Ilman siivekkeitä entisten pääkallonmetsästäjien tonteilla liikutaan joko jokia pitkin tai sademetsän läpi kävellen, joskin uusia teitä on jatkuvasti rakenteilla.

    Meillä oli suunnitelma: saapua paikalle, järjestää opas ja painua niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Yksinkertaista (eli helppo muistaa).

    Kohti tuntematonta

    Reittimme Borneon saarelle kulki Singaporesta lentäen ensin Miriin, Malesian Sarawakin osavaltioon, ja sieltä pienemmällä koneella keskelle Kelabit Highlandsia. Matkalla voi tarkastella kestävän kehityksen ilosanomaa suoraan lentokoneen ikkunoista sen laskeutuessa kohti mystistä Borneota – metsät on hakattu paljaaksi silmänkantamattomiin asti ja tilalle on istutettu sotilaallisen suorat rivistöt öljypalmuja. Näin me länsimaissa saamme nauttia huonekalujättien edullisesta vanerista ja maailman pelastavasta biodieselistä. Syöttämällä hakukoneeseen ”Borneo deforestation” löytää kyllä enemmän kuin tarpeeksi tietoa aiheeseen liittyen, joten saarnaamatta näillä riveillä yhtään enempää totean vain moisen näyn vetävän mielen matalaksi.

    Mirissä majoituimme pakollisen yhden yön stopin ajaksi kiinalaiskorttelin halvimpaan loukkoon mitä löysimme, ja näin säästetyt ringitit käytettiin tehokkaasti: kaupungissa, jossa muuten on Lonely Planet -oppaan mukaan ”interesting bordertown vibe ”, ei rehellisesti sanottuna ole mitään näkemistä tai tekemistä, sillä ihan koko ajan ei sentään voi syödä ja juoda. Yritimme kyllä. Onnistuimme sen verran kelvollisesti, että aamulla olo oli hiukan viipyilevä, mutta liikkeelle lähdettiin joka tapauksessa kiireellä. Kiskoimme rinkat selkään ja luovimme läpi kiinalaisen aamuhässäkän etsimään aamiaista ja hankkimaan tärkeää yhä puuttuvaa selviytymisvarustetta, viidakkovaelluksen päätteeksi rentouttavaa teräväistä. Mestari ei ollut meille suosiollinen, sillä aika oli operaatiota vastaan ja jouduimme kiiruhtamaan lentokentälle tyhjin käsin.

    Perillä Bariossa meitä odotti pieni, unelias lentoasema vähintäänkin yhtä uneliaan maaseudun keskellä. Emme olleet varanneet retkeä, opasta saati edes paluulentoa etukäteen, eikä se ole tarpeellistakaan. Muutamat malesialaiset matkatoimistot myyvät kyllä valmiita retkipaketteja alueelle, mutta jos ei ole kiire mihinkään on edullisempaa yksinkertaisesti saapua paikan päälle, järjestää katto päänsä päälle ja etsiä itse opas ja tiedustella mieluisat reitit. Näin turismin tuomat rahatkin menevät suoraan paikallisille yhteisöille. Hötkyillä ei kannata, eikä se sovi paikalliseen mielenlaatuun. Kellon voi samalla huoletta kätkeä jonnekin rinkan pohjalle. Bariosta löytyy lähinnä hidasta elämänmenoa, vesipuhveleita ja riisipeltoa. Suurkaupungeista saapuneita suosittelemme käyttämään pari päivää ihan vain rauhoittumiseen ja paikalliseen slow life -tahtiin pääsemiseen. Levottomin jaloin me kuitenkin halusimme matkaan heti kuin mahdollista, ja olihan Eetu käynyt täällä edellisillä seikkailuillaan, joten paikat olivat osittain tutut. Majoitusta meille tultiin tarjoamaan jo lentokentällä, ja muutaman puhelun jälkeen vielä samana iltapäivänä järjestyi tapaaminen paikallisen herran kanssa joka voisi lähteä meille oppaaksi.

    Oppaaksi palkkasimme Philip Lejun, koko ikänsä alueella asuneen metsästäjän ja viljelijän, joka vaikutti rauhalliselta, luotettavalta kaverilta ja takuulla tunsi alueen reitit. Englantia hän oli oppinut riittävän hyvin toimiessaan vuosien ajan oppaana turisteille. Pienestä kielimuurista huolimatta teimme reittisuunnitelmia, joskin etäisyyksien hahmottaminen oli hankalaa – paikalliset eivät puhu matkoista kilometreinä, vaan tunteina tai päivinä joka niiden kävelyyn kuluu. Philip ehdotti reittiä jossa ensimmäinen yö vietettäisiin läheisessä kylässä ja kolme seuraavaa viidakossa, tarvittaessa vielä yksi ylimääräinen jos emme jaksaisi pitää päivävauhtia yllä. Loppujen lopuksi emme olleet lainkaan varmoja kuinka raskaita päivämatkoja tulisimme tekemään. Varusteiden suhteen olisimme omillamme ja aamiaistarvikkeet saisimme hankkia itse, opas huolehtisi ruokahuollosta ja kaikesta muusta.

    Ennen illan hämärtymistä kävimme Philipin kanssa kylillä tekemässä viimeisiä hankintoja, kuten sadeviitan (kalvotakeilla ei tropiikissa tee yhtään mitään) ja eväitä (nuudeleita ja erittäin epäilyttäviä säilykkeitä). Kengiksi ostin sekatavarakaupasta paikallisten suosimat ns. viidakkoadidakset, perin kummalliset kokokumiset, fudiskenkää muistuttavat nappulakengät. Eetulla oli samanlaiset mukana viime reissunsa jäljiltä, joten päätin hetken mielijohteesta hylätä vaelluskenkäni ja ottaa tilalle uudet nappulakengät.

    Illallisen jälkeen pakkasimme varusteet. Pimeyden laskeutuessa Barioon aggregaatit hurisivat vielä aikansa, ja niiden sammuessa koko maailma tuntui hiljenevän.

    Päivä 1, eli itse asiaan!

    Yöllä salamoi ja tihutti. Rannekello piippasi kuudelta ja herätti harmaaksi sumuksi muuttuneeseen maailmaan. Viileän aamun kruunasi jääkylmä suihku paljusta (generaattori ei toiminut), ja aamiaisen jälkeen oli aika tarkastaa varusteet, kaataa kupit kahvia ja vaipua miellyttävään horrokseen. Tasainen kevyt sade lupasi kosteaa trekkipäivää. Philip saapui pari tuntia myöhemmin, ja samaan aikaan pilvipeite alkoi onneksi repeillä. Hän mittaili hetken varusteitamme, brittiläisiä S95-housuja ja sotilasreppuja, ja totesi meille tyytyväisen oloisena ”good stuff, military stuff”. Joten viimein matkaan!

    Aurinko paistoi jo lähes kirkkaalta taivaalta ja lämpötila kohosi nopeasti. Onneksi sisämaan ylängöillä ilma tuntuu paljon viileämmältä kuin paahtavalla rannikolla. Pari kilometriä Bariota halkovaa tietä käveltyämme konkretisoitui nopeasti miksi autoilla liikkuminen on täällä haasteellista: asfaltoitu tie loppui kuin seinään ja muuttui paksuksi, upottavaksi mudaksi. Kumiset nappulakengät jalassa kävely vaati hiukan totuttelua, ja mieltä varjosti epäilys siitä kuinka hyvä idea olisikaan lähteä vaeltamaan tuntemattomiin olosuhteisiin sisäänajamattomilla kengillä…

    Pysähdyimme noin tunnin matkan jälkeen Philipin kotikylään ja hänen kotinsa terassille, jossa meille esiteltiin tuotapikaa perhe ja noin yhdeksän metsästyskoiraa. Oppaan kerätessä omia varusteitaan me katselimme kaunista vuorenrinteiden reunustamaa maalaismaisemaa, napsimme valokuvia, hätyyttelimme kanoja ja koetin opetella muutaman sanan kieltä; ei mm. kannata sekoittaa keskenään sanoja buduk (”hill”) ja burak (”rice wine”), tai saattaa pettyä pahemman kerran.

    Philip palasi mukanaan viidakkoveitsi, parang, ja paikallisten suosima kapea, korkea koripunoksinen reppu (molemmat toki itse tehtyjä). Naruolkaiminen reppu, jonka päälle on sidottu riisisäkkejä ja muita tarvikkeita ei todellakaan ollut kevyt tai erityisen ergonominen, mutta niin vain kelabitit raahaavat moisilla tekeleillä hurjia taakkoja. Länkkärinörtin, kuten minun, on pakko nostaa hattua. Myös naurussa oli pitelemistä, kun juuri ennen lähtöä Philip kaivoi tein-itse-ja-säästin -kantolaitteestaan näytille brittiläisen Soldier 95 kenttäpuseron – täsmälleen samanlaisen jotka meillä molemmilla oli pakattu päällimäiseksi reppuihin. Jos paikallisen erämiehen oma valinta Borneon viidakkoon on brittien armeijaylijäämä, se kelpaa taatusti kelle tahansa! Luottamus omiin varustevalintoihin kasvoi saman tien.

    Sää oli tukalan ja hikisen kuuma, mutta olimme mitä mainioimmalla tuulella ja innokkaita jatkamaan matkaa. Kuljimme kuvankauniin maaseudun läpi riisipeltojen laitoja pitkin, ylös ja alas mutaisia kärrypolkuja syrjäisemmälle seudulle. Ylitimme kosteikkoja bambukepeistä rakennettuja pitkospuita pitkin, hiki valui pitkin selkää ja aurinko paahtoi armottomasti. Philip osoitti maasta jälkiä (joita takuulla en olisi huomannut vaikka olisin tieten tahtoen niitä etsinyt) ja totesi peuran ylittäneen polun tästä aamulla, tuohon ja tuohon suuntaan. Jos luulin jo tässä vaiheessa äijän olevan kovakin metsämies, en tiennyt vielä mitään.

    Noin kolmen vartin jälkeen pysähdyimme katsomaan puolivalmista maatilaa, jota Philip rakentaa poikiensa kanssa metsän siimekseen. Paikalle ei vie autoteitä, ainoastaan ajokelvoton polku jota olimme seuranneet, joten rakennuspuut he kaatavat itse ympäröivästä metsästä, ja kaikki muu tarpeellinen on pakko kantaa kylästä asti. Lähes valmis riisipelto oli kaivettu ja ojitettu tietysti käsipelillä, lapioin ja hakuin. Taas kerran, hattua on syytä nostaa (oikeastaan tässä vaiheessa sen voi heittää saman tien menemään). Vaikka 21. vuosisata on saavuttanut myös nämä maailmankolkat ja kelabitien perinteinen elämäntapa on kokenut muutamassa vuosikymmenessä järisyttäviä muutoksia, edes internet ei pysty muuttamaan elämän realiteetteja – alueen kansat elävät luonnosta, se vaatii työtä ja se työ on tehtävä käsin. Heimojen metsästysmaita ja eläinten reviirejä jatkuvasti kuristavat hakkuut uhkaavat jatkuvasti alueen ihmisten metsästä riippuvaista elämäntapaa, saastuttavat jokia ja tuhoavat alueen biodiversiteettiä. Tästä kyseenalaisesta toiminnasta saatava vauraus ei kuitenkaan helpota paikallisten elämää, vaan maa muokataan edelleen lapiolla ja auraa vedetään vesipuhveleilla. Siinäpä länkkärille oiva paikka pysähtyä ja miettiä asian laitaa.

    Reitti johti lopulta syvemmälle viidakkoon pois aukeilta paikoilta ja metsänreunasta puiden siimekseen. Lehväkatos hämärsi ympäröivän vihreyden ja suodatti valon lisäksi pahimman helteen porotuksen. Hikoilua se ei vähentänyt – ilmankosteus on niin suuri, että pelkkä ulkona seisominen puskee heti tottumattomalla hien otsalle. Tekniset T-paidat, sukat ja alusvaatteet olivat jo tässä vaiheessa läpimärkiä. Polku seurasi rinnettä ylös ja alas, mutta korkeutta oli vaikea hahmottaa, koska näkyvyys oli tiheän viidakon takia lyhyt. Liukastelimme oppaan perässä mudassa, petollisimmat paikat metsän puolelta kiertäen tai juurten päällä hypellen, mutta aina välillä askel petti ja muta nielaisi kengän aina säärtä myöten.

    Pidimme kaksi taukoa ja teimme lähes neuroottisella tarkuudella iilimatotarkastuksia. Nuo metsänpohjan penteleet väijyvät kosteissa, varjoisissa paikoissa polulla ja sen varressa, ja liikkeen aiheuttama tärinä saa ne nousemaan esiin ja tavoittelemaan saalista. Vaarallisia ne ei eivät ole, lähinnä veemäisiä (purema ei ole kivulias, itseasiassa sitä ei yleensä edes huomaa ennekuin ahne mato on imenyt itsensä jabbamaisen pulleaksi) mutta niiden aiheuttamat haavat saattavat tropiikissa helposti tulehtua. Nappulakenkien sisältä ja sukanvarresta roikkumasta löysin toisella pysähdyksellä puoli tusinaa kiemurtelevaa pentelettä. Merinosukat ja niiden sisään sullotut brittihousut kuitenkin toimivat, eivätkä ahneet iljetykset päässeet missään vaiheessa iholle asti.

    Ensimmäisen päivän saldoksi kertyi kellon GPS:n mukaan 5 tuntia ja 13 kilometriä ennen kuin saavutimme vehmaan laakson ja Pa’Lungan kylän, noin sadan asukkaan keskuksen. Majapaikkamme oli homestay, jossa meille tarjottiin myös illallinen (kalaa, kasviksia ja toki riisiä). Kävelimme ympäri kylää ja lähimaastoja ja tutustuimme sen läheiseen vanhaan hautapaikkaan ja kiveen, johon pääkallonmetsästäjät olivat vielä maailmansotien aikaan tehneet merkintöjä surmaamiensa vihollisten muistoksi. Talomme isännän isä oli hänkin taistellut ja tappanut japanilaisia miehittäjiä. Suoritimme huoltotoimenpiteet ja illalla pimeyden laskeutuessa istuimme talon miesten ja oppaamme kanssa terassilla vaihtaen tarinoita metsästyksestä ja maidemme luonnosta (ei, Suomessa ei ole krokotiilejä). Vaikka olimme kaukana sähkö- ja vesijohtoverkon ulottumattomissa, aggregaatti hyrräsi ja perheen lapset olivat kokoontuneet minkäs muunkaan kuin television ääreen.

    Päivä 2

    Heräsin rauhallisten yöunien jälkeen (mitä nyt peltikattoa yöllä jyrisyttänyt kaatosade muutaman kerran herätti) jo ennen kuutta ja nautin aamuteetä terassilla. Laakson laidoilla nousevat höyrypilvien patsaat kohosivat vuorenrinteitä ylös harmaalle taivaalle luoden melko aavemaisen näkymän. Kylän miehet suuntasivat jo pelloille.

    Trekkivaatteet olivat sisätiloissa kuivattamisesta huolimatta edelleen hiukan kosteita. Kengät olivat sentään kuivuneet, ja jalkaankin oli tullut vain yksi rakko. Ovelana kaverina olin toki unohtanut rakkolaastarit Barioon, mutta yksi kappale sentään löytyi, joten leikkelin sen paloiksi tulevia päiviä varten. Jalkojen huoltoon kannattaa noilla leveyksillä kiinnittää erityistä huomiota, sillä rakot ja haavaumat äityvät kosteassa ilmanalassa helposti ikäviksi ja hitaasti paraneviksi. Varmuuden vuoksi vedin jalkaan tuplasukat, sillä järkeilin, että hikoilun määrä on joka tapauksessa vakio, mutta näin välttyisin enimmiltä rakoilta ja iilimadotkin pysyisivät varmemmin ulkona.

    Aamupalaksi tarjolla oli riisiä (tietenkin) lisukkeineen ja evääksi meille pakattiin paikalliset Bullet Mealit, baaninlehtiin käärittyä makeaa riisitahnaa. Maksoimme yöpymisestä ja ruuista, ja lähdimme taas tien päälle. Taivas oli tänään pilvinen ja pilvet riippuivat matalalla. Palasimme noin puolen tunnin matkan samaa reittiä takaisin, kunnes käännyimme pienemmälle polulle, joka johti viidakkoon raivatun hylätyn brittien sotilaslentokentän ohi (tässä kohtaa harrastin tietysti jungle warfare -fiilistelyä 1960-luvun SAS-operaatioiden hengessä). Välillä saimme niskaamme kevyitä sadekuuroja. Niillä ei varsinaisesti ollut vaikutusta yleiseen olotilaan, koska olimme muutenkin jo märkiä eksessiivisen hikoilun takia.

    Taitoimme noin tunnin matkan huonokuntoista ja mutaista polkua pitkin, paikoitellen eteneminen oli todella hidasta ja muta upotti syvimmillään polveen asti. Saavuimme joelle ja pidimme tauon. Philipiä huoletti veden korkeus – rankat sateet saattaisivat saada joet tulvimaan niin pahasti, ettemme voisi jatkaa matkaa suunnitellusti. Se olisi kuitenkin vasta huomisen murhe.

    Reittimme jatkui selkeiden polkujen sijaan suoraan tiheään sademetsään, seuraillen paikallisten metsästyspolkuja, joista osa oli tiheämmin tallattuja ja osa niin umpeen kasvaneita, ettei reittiä olisi pystynyt sitä tuntematta seuraamaan. Parang heiluen Philip raivasti meille reittiä, ja kaatoi välillä isompia kasveja polun merkiksi. Minä ja Eetu puimme molemmat takit päällemme paljaiden käsivarsien suojaksi, sillä olin lukenut tarpeeksi viidakon selvitymisoppaita jotta tiesin kuumottua kaikesta, mikä saattoi vaania näkymättömissä lehtien alla, puiden rungoilla ja ties missä.

    Hiki virtasi ja rämmimme vaihtelevassa maastossa oppaamme perässä. Välillä ylitimme kahlaten pienempiä puroja, isompia jokia kaadettuja puunrunkoja pitkin, ja välillä etenimme lähes nelivetoa jyrkkää rinnettä ylös tai liukastelimme mäkeä alas. Viidakkoadidakset osoittivat paikkansa, sillä vesistönylityksiä oli jatkuvasti, ja nappulat antoivat edes hiukan pitoa taistellessa liejuisia mäkiä ylös. Kalvokengistä ei olisi ollut tuossa ympäristössä mitään hyötyä vaikkei puroja olisikaan kahlattu kengät jalassa, eikä hengittävyydestä mitään iloa hikoilun kastellessa jalat joka tapauksessa. Kannattaa panostaa siis kenkien nopeaan kuivumiseen. Väitän kuitenkin, että seuraavaa kertaa varten hankin kunnolliset viidakkomaiharit – sen luulisi olevan jo tarpeeksi monta kertaa testattu, mutta silti minun matkustaa päiväntasaajalle asti todetakseni, että kyllähän juuri ne kaikista kengistä sopisivat parhaiten viidakkoon.

    Pysähdyimme lyhyelle tauolle ja söimme lounaaksi saadut banaaninlehtikääröt, banaaneja ja jaoimme vielä Eetun kanssa yhden Bullet Mealin. Tässä vaiheessa yleinen kuumotus iilimadoista, hämähäkeistä, käärmeistä (Philip bongasi meille yhden eräältä joenrannalta, mutten voi väittää että olisin itse havainnut sitä), myrkkysammakoista ja ties mistä metsänpohjan tai -latvuston suojissa vaanivista pahansuovista hengenvaaroista oli helpottanut sen verran, että ehdin alkaa jo katselemaan ympärilleni. Saattoi olla, että olin aikaisemmin liian keskittynyt yleiseen varovaisuuten, taistelemaan luontoa vastaan ja tuskailemaan totutusta poikkeavien olosuhteiden kanssa, ja tajusin vasta nyt että olimme keskellä Avaraa luontoa, (vain Jarmo Heikkisen ääni puuttui) ja kuinka siistiä se ylipäätään oli.

    Viimeinen joen ylitys oli konstikas, vaikka joki ei ollut kuin muutaman metrin levyinen; kapeassa keskikohdan syvänteessä vesi ylsi päälakeen asti, joten ainoa vaihtoehto päästä yli oli tunnustella pohjaa kepillä ja sitten loikata vyötärönsyvyisessä ruskeassa vedessä tuntemattomaan, toivoen että jalat tavoittivat tuen toisella puolella. Saavuimme iltapäivällä majalle (jungle shelter), takana lähes yhtä monta tuntia kävelyä kuin eilen, mutta matkaa oli taittunut vain 5,8 kilometriä. Emme olleet erityisen poikki (ensimmäinen trekkipäivä oli tuntunut raskaammalta, nyt olosuhteisiin oli jo selvästi paremmin tottunut), mutta ei tuossa maastossa kovemmallakaan tahdilla varsinaista pikamarssia suoriteta.

    Itse maja oli joenrantaan korkeiden paalujen varaan rakennettu (kuten lähes kaikki rakennukset alueella) puoliksi avonainen katettu tila ilman mitään kalusteita, keskellä tulisija ja portaiden yläpäässä kapea terassi. Kiinnitimme riippumatot ja moskiittoverkot paikalleen ja siirryimme levittämään vaatteita terasille kuivumaan. Sade oli lakannut ja pilvipeite repeili, joten ilmassa oli toivoa varusteiden saamisesta edes hiukan kuivemmiksi. Philip lähti painelemaan takaisin metsään selvästi ruuanetsimistarkoituksessa.

    Näitä normaaleja leirinperustamistoimia suorittaessa huomasin, että mehiläisiä alkoi pyöriä ympärillämme yhä ennemmän ja enemmän. Noin vartissa niitä tuntui olevan joka puolella (ja kutsun niitä paremman tiedon puutteessa kuumottajamehiläisiksi), etenkin hikisten vaatteidemme luona parveili näitä pikkupiruja sakeanaan. Kuumottajamehiläiset änkesivät kärkkäästi paljaalle iholle, ja koska mehiläiset saati muut pistiäiset eivät normaaliolosuhteissakaan kuulu suosikkeihini, oikeastaan päinvastoin, olo kävi hyvin nopeasti hyvin tukalaksi. Puin nopeasti takin päälle, vedin hyttysverkon pääni suojaksi ja peitin paljaat ihonkohdat, mutta turhaan, kuumottajamehiläisiä surrasi silti ympärillä kymmenittäin. Ainoa tapa välttää pirut oli pysytellä jatkuvasti liikkeessä, jolloin ne pysyivät loitolla. Heti jos erehdyin pysähtymään, ensin yksi ja sitten useampi kuumottajamehiläinen tuli taas mönkimään iholle. Eetu ei pärjännyt mainittavasti paremmin. Toivoimme vitsauksen menevän nopeasti ohi, mutta tilanne pysyi samana eivätkä kuumottajamehiläiset eivät vaikuttaneet olevan aikessa lähteä yhtään mihinkään. Tilanne alkoi vaikuttaa jo niin absurdilta, että nauroimme ja kirosimme samanaikaisesti, ja kannustimme villisti majan katossa vaanivia hämähäkkejä (jotka normaaliolosuhteissa olisivat olleet itsessään sangen kuumoittavia, isoimmat olivat lähes nyrkin kokoisia) aina kun kuumottajamehiläinen eksyi verkkoon ja jäi saaliiksi. Suoritimme erilaisia voimasanoin tehostettuja suomalais-ugrilaisia sadetansseja, mutta valitettavasti sää pysyi poutaisena.

    Kävi selväksi, että kuumottajamehiläisiä kiinnosti ainut asia, josta viidakossa ei hevin pääse eroon – hiki. En tosin tänäkään päivänä tiedä miksi se mehiläisiä kiinnosti, mutta tämä oli joka tapauksessa tilanne. Tässä vaiheessa jokainen sotilaskoulutuksen saanut tietää, että aloite on temmattava viholliselta itselle: vaatteet lensivät siis nurkkaan, siirryimme rauhallisesti mutta päättäväisesti terassin läpi (jossa isoin parvi pyöri hikisten varusteidemme kimpussa) ja kirmasimme sitten munasillaan viidakon läpi jokeen uimaan. Toimenpide oli kutakuinkin viimeinen, jota olin uskonut tekeväni, mutta iilimadot tai muut kasvustossa pesivät otukset tuntuivat kuumottajamehiläisten invaasioon nähden varsin vähäiseltä harmilta. Peseydyttyämme palasimme majalle ja puimme rinkoista kuivat vaatteet päällemme. Tulokset olivat välittömiä, eivätkä mehiläiset olleet enää kiinnostuneita meistä. Voitto! Mitä nyt muutama satunnainen yksilö aina välillä änkesi iholle tutkimaan, mutta emme antaneet niiden enää häiritä. Melko tehokkaalla siedätyshoidollakin saattoi toki olla osuutta asiaan.

    Illalliseksi Philip oli kerännyt metsästä bambua ja lajitelman muita syötäviä kasviksia. Istuimme tulisijan ympärillä riisin kiehuessa padassa viidakon hämärtyessä ympärillä, Philip kokkasi vihellellen tupakka huulessa. Hän kertoi nauttivansa eniten juuri tällaisesta elämästä – villisian metsästyksestä viidakossa, iltaisin nuotion virittelystä ja riippumatossa loikoilusta. Ja ymmärsin häntä hyvin; erätulilla rauhoittuminen on kulttuurit ja kielet ylittävä kokemus.

    Ukkonen jyrähteli pimeydessä kun kömmimme riippumattoihin nukkumaan. Tarkastin otsalampun valossa ettei isoja hämähäkkejä tai muutakaan ylimääräistä majaillut liian lähellä nukkumapaikkaani (vaikka meillä oli yhteinen vihollinen, täyttä molemminpuolista luottamusta ei oltu saavutettu). Makuupussilakana, jonka olin ottanut vain tuntia aiemmin pois muovipussista rinkan sisältä, paljastui jo nyt masentavan kosteaksi. Riippumatossa pimeän sademetsän siimeksessä tunnelma oli kuitenkin sanalla sanoen hieno, joten moinen ei päässyt harmittamaan. Ainoa puute oli trekkipäivän kullannut viskihuikka tai pari. Muistiinpanoihin: seuraavalla kerralla viidakkomaiharit ja flinda mukaan. Näitä mietiskellessä trooppinen rankkasade alkoi hakata majan kattoa, askelmerkit olivat ehkä sittenkin osuneet kohdalleen…

    Päivä 3

    Yö oli sanalla sanoen epämukava ja olin taas ensimmäisenä hereillä. Tärisin kylmästä ja heräsin useampaan kertaan pukemaan lisää vaatetta ylle, mutta tästä huolimatta yö oli kostea ja viileä. Rannikolla yöt pysyivät tukevasti hellerajan yläpuolella, ja kun kaksi edellistä yötä ylämailla olimme viettäneet sisällä, öinen kylmyys tuli yllätyksenä. Korkeutta oli kuitenkin yli 1100 metriä merenpinnasta, joten yölämpötila putoaa 15 asteen tienoille. Fiksumpi olisi ottanut tämän matkavalmisteluissa huomioon; Eetu vaikutti nukkuvan selvästi mukavammin fleece-takissaan.

    Sade oli onneksi lakannut jossain vaiheessa yötä, mutta joen pinta sen sijaan noussut metrikaupalla ja virtaus muuttunut hyvin nopeaksi. Kuivumaan jätetyt vaatteet ovat, kuten oletinkin, yhtä kosteita kuin eilen ja niiden pukeminen kovin vähän mieltäylentävää. Kuivien alusvaatteiden vaihtaminen, tulien virittely, kuuma nuudelisoppa, Scho-Ka-Kolan mutustelu ja kirkastuva auringonvalo sentään kohottivat moraalia tehokkaasti.

    Aamiaisen jälkeen Philip teki lyhyen tiedustelureissun rantaan ja palasi ilmoittamaan tilanteen: vedenpinta oli taas laskemaan päin, joten odottaisimme pari tuntia ja lähtisimme etsimään ylityspaikkaa. Jos sellaista ei löytyisi, hän etsisi paikan jossa puhelimella olisi kenttää ja soittaisi lähikylästä jonkun hakemaan meidät longboat-kyydillä eteenpäin. Jo tottuneina viidakkosurvivalisteina torkuimme siis pari ylimääräistä tuntia riippumatoissa voimia keräten.

    Liikkeelle lähdettiin lopulta virkeinä. Ensimmäinen joki ylitettiin suht’ helposti Philipin kaataessa rutinoituneesti muutamalla parangin sivalluksella kaksi puuta, joiden runkoa pitkin pääsimme taiteilemaan virran yli. Reitti jatkui eiliseen malliin tiheän sademetsän läpi osittain umpeenkasvaneita ja välillä selvempiä metsästyspolkuja seuraten.

    Philip osoitti jälleen olevansa melkoinen viidakon guru, mm. matkimalla eläinten ääniä ja bongailemalla meille lintuja, apinoita tai matelijoita silloin harvoin kuin satuimme niitä kohtaamaan (meidän rämpiessä paikalle tiheikön läpi suurin osa villieläimistä on kaikonnut jo hyvät ajat sitten), ja villisian kuopimasta maasta hän pystyi arvoimaan, etteivät ne olleet tuntia vanhempia. Philip nappasi myös lennosta suuren lehden alla vaanineen sinisen hämähäkin. ”Is it poisonous?” kysyin, osittain huumorimielellä. ”Yes, little.” kuului vastaus hänen päästäessään otuksen menemään.

    Arviolta parin tunnin kävelyn jälkeen tulimme edellistä reilusti suuremman joen rantaan. Leveyttä sillä oli reilusti toistakymmentä metriä, penger oli vain muutaman askeleen äkkijyrkkää loivempi ja virtaus pelottavan reipas. Philip ehdotti, että leiriytyisimme ja odottaisimme joen pinnan laskemista, mutta me emme halunneet pysähtyä näin varhain iltapäivällä, joten halusimme ainakin kokeilla voisiko joen ylittää.

    Laskeuduin joen törmää alas veteen asti, ja virtaus oli heti kiskaista minut mukaansa rinkkoineen päivineen. Sain toisella kädella otteen hiekkapenkereen juurakossa ja roikuin siinä. Lähdin kiskomaan itseäni vastavirtaan rintaa myöden vedessä, mutta kohta josta olin laskeutunut oli ainoa paikka nousta ylös, muualla törmä oli liian jyrkkä ja pensaisto liian tiheä, jotta läpi olisi päässyt ilman viidakkoveistä. Eetu seurasi perässä lähes kaulaa myöden joessa, kannatellen reppua toisella kädellä päänsä päällä. Aurinko oli houkuttanut jostain esiin taas mehiläisiä ja paarmoja jotka surisivat ympärillämme, ja hetken aikaa tilanne tuntui olevan suoraan seikkailukirjoista, joissa tutkimusmatkailijoiden retkikunnat kantajineen taistelevat tiensä läpi kartoittamattomien sademetsien. Suomenkieliset kirosanat palauttivat minut nopeasti takaisin todellisuuteen, ja puskin itseni ylös matalampaan rantaveteen jossa kaivoimme Leathermanin pihdeillä jonkinlaisen tappajamehiläisen ja paarman epäpyhän ristisiitoksen piikin ulos Eetun kämmenselästä. Niin kirottuja kuin nuo otukset olivatkin, eivät ne näköjään pysty edes tappamaan aikuista miestä, hah!

    Virtaus oli liian voimakas jotta vastarannalle olisi voinut uida suoraan, joten taistelimme rantaa kahlaten ja itseämme eteenpäin kiskoen muutaman kymmentä metriä ylävirtaan josta yrittäisimme yli. Jo tuo ponnistelu otti voimille, mutta olimme nyt mielentilassa, jossa lannistuminen ei ollut vaihtoehto. Philip seurasi meitä ja kauhoi – onnistuneesti – yli. Hän sitoi toisella puolella narua kepin ympärille ja viskasi sen takaisin. Kiinnitin reput yksi kerrallaan naruun ja heitin ne virtaan, josta Philip kiskoi ne vastarannalle. Sitten olikin jo oma vuoroni sukeltaa jokeen ja kroolata minkä käsistä ja jaloista lähti. Virta tempoi vastustamattomalla voimalla mukaansa, mutta niin vain pääsin toiselle puolelle ja jalat tavoittivat vastarannan pohjan alleen. Eetu tuli hetkeä myöhemmin perässä, ja virnistelimme ja huutelimme takuulla kuin mielipuolet adrenaliinin jyllätessä suonissa.

    Kaiken kaikkiaan vesistönylitys kesti reilusti yli tunnin. Lepäsimme hyvän tovin ja kuivattelimme varusteita (ei sillä että siitä olisi ollut mainittavaa hyötyä). Näin jälkikäteen arvioituna riskinotto vaarallisen voimakkasti virtaavan syvän joen uhmaamiseksi ei takuulla ollut kaikista järkevin ratkaisu, etenkään kun mitään pakottavaa tarvetta sen ylittämiseen ei ollut. Olisimme helposti voineet menettää toisen tai molemmat repuistamme, tai jos olisimme yliarvoineet uimataitomme ja -voimamme, olisi virta voinut napata meidät mukaansa. Lisäksi voimakas virtaus ajelutti mukanaan oksia ja isompia ajopuita, ja sellaiseen törmääminen kesken uinnin olisi ollut kohtalokasta. Jossittelu on kuitenkin turhaa, näin nyt tuli tehtyä.

    Taitoimme hyvissä seikkailutunnelmissa parin tunnin matkan mutaista polkua mäkiä ylös kunnes saavutimme auringonvalon ja matalapuisen ylägön. Meitä odotti ränsistynyt, iso viidakkomaja joka toimitti sen yön leiripaikan virkaa. Päivämatkan pituus jäi arvoitukseksi, koska GPS oli kadottanut signaalin jo aamupäivästä ja olin sulkenut laitteen akun säästämiseksi. Koska auringonlaskuun oli vielä muutama tunti ja säteet paistoivat suoraan majan terassille, virittelin ensitöikseni joustonaruista ja paracordista kuivausnarut varusteille. Rinkan sisältö, jonka olin pakannut muovisäkin sisään ja vielä erillisiin muovipusseihin, oli selvinyt pääasiassa kuivana joen ylityksestä. Ainoana tappiona Scho-Ka-Kolan peltipurkki oli hörpännyt vettä.

    Philip lähti taas etsimään ruokaa ja me valmistelimme leirin. Terassi oli laho ja osa laudoista huteria, mutta sen toisessa päädyssä oli täydellinen maisemapaikka hammockille, joten muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin kieli keskellä suuta astella tukipuita pitkin ja virittää riippumatto paraatipaikalle. Loikoilin siinä nauttien auringonlaskusta ja panoraamanäkymästä ylängölle ja sademetsään joka nousi paikkaa ympäröiville kukkuloille. Iltahämärässä kaukana yläpuolella lensi valtava jättiläislepakko.

    Illalla istuimme nuotion valossa majan sisällä ja nautimme takuulla reissun mieleenpainuvimman aterian. Illalliseksi oli riisiä, pieniä villitomaatteja, bambua ja samoja viidakkokasviksia, eli ei tässä vaiheessa mitään uutta ja erikoista, mutta niiden syöminen banaaninlehdiltä keskellä ei-mitään viidakon ympäröimässä majassa sellaisen trekkipäivän jälkeen oli fiilis, joka ei unohdu. Keitimme kahvit, jutustelimme Philipin kanssa niitä näitä elämästä kaukana Suomessa ja täällä Borneolla, ja kun astuin ulos majan terassille leukani valehtelematta loksahti auki. Öinen myrsky oli taas nousemassa ja lähestyi välähtelevänä ukkosrintamana kukkuloilta pimeyden keskeltä, ja muualla sametinmustassa yötä valaisi horisonttiin jatkuva, henkeäsalpaavin ja kirkkain tähtitaivas jonka olen koskaan nähnyt. Nyt oltiin kaukana kotoa, ja hyvä niin.

    Päivä 4

    Öinen sade paljasti muuten täydellisessä riippumattopaikassani yhden heikkouden: terassin peltikatto vuosi. Muut nukkuivat sisällä, ja heillä ei tuntunut vastaavaa ongelmaa olevan. Onnistuin yöllä taiteilemaan itseni sellaiseen asentoon, jossa katosta tippuvat vesipisarat putosivat pääasiassa ohi, ja jatkoin uniani. Yö oli jälleen viileä ja nahkea, ja aamuhämärissä olin taas hereillä. Sikiöasennossa makuupussilakanan sisällä oli kuitenkin melko lämmin, joten ylös nouseminen ei varsinaisesti huvittanut. Upeat maisemat sentään paikkasivat valitsemani nukkumapaikan epämukavuuksia.

    Aamutoimenpiteiden, kuten itsensä keräilyn, puskassa kyykkimisen ja nuudelien keittelyn jälkeen jatkoimme taas vaellusta. Viidakkoon lähteminen alkoi tuntua jo rutiininomaiselta hommalta ja reitti tutulta – mutaa, jokia, puroja, mäkiä ylös ja alas, mudassa liukastelua, toisinaan kahlaamista, välillä puunrungoilla tasapainoilua. Aina kun katseen muisti irrottaa polusta, tajusi tilanteen yleisen mageuden. Täällä sitä vaan painellaan, Borneon viidakossa.

    Muutaman tunnin reippailun jälkeen saavuimme paikalle, jota Philip oli alun perin kaavaillut neljännen yön leiripaikaksi. Meillä oli kuitenkin virtaa jäljellä, ja kun selvisi, ettei Barioon olisi kuin toinen samanmoinen matka jäljellä, päätimme hetken pohdinnan jälkeen jatkaa matkaa ja taittaa viimeinen osuus samana päivänä. Philip ei ollut ottanut päivämatkoja arvioidessaan huomioon, että hullut suomalaiset ovat valmiita syömään lounaaksi Bullet Mealia lennosta pysähtymättä, ja saattaisivat ihan tieten tahtoen pyrkiä kävelemään pitkiä ja rankkoja päiviä – eli hiukan erilaisia päiväretkiä kuin suurin osa tänne asti tulevista turisteista. Meitä yllättävä vaelluksen lyhentyminen ei varsinaisesti haitannut; vaikka yöpyminen taivasalla viidakossa kuulosti kiinnostavalta, myös ajatus Bariossa odottavista kuivista lakanoista alkoi tässä vaiheessa tuntua vastustamattomalta houkutukselta.

    Loppupäivän etappi jatkui sademetsäpolkuja seuraillen, liittyi lopulta isompaan polkuun ja kolmen tunnin kuluttua näimme taas sivistyksen merkkejä, riisipeltoja ja taloja. Viimeinen osuus matkasta tuntui mukavalta vaihtelulta, kun pääsimme kulkemaan helppoja polkuja pitkin kauniin maalaismaiseman ympäröimänä. Viidakkoseikkailumme päättyi sopivasti vanhan ja natisevan riippusillan ylittämiseen, ja sen toisella puolella kohtasimme asfalttitien ja tienviittoja. Pidimme taukoa, ja vaihdoin pitkien housujen tilalle shortsit – ja eikös vain paljaaseen jalkaan päässyt heti pureutumaan yksi niistä metsänpohjan penteleistä. Iilimatoja ei kannata yrittää repiä irit, se vain pahentaa haavaa ja lisää verenvuotoa, sen sijaan toimiva kikka on ripotella nilviäisen päälle suolaa tai käristää sitä hetki liekillä, jolloin pentele päästää otteensa ja kuolee. Paikalliset vannovat tupakalla siveltyjen sukkien nimeen, retkeilijöistä monet luottavat törkyhintaisiin ”iilimatosukkiin”, mutta me selvisimme ongelmitta Lekan merinosukilla ja Teseman taistelijan alussukilla mallia M05.

    Kävelimme jonkin matkaa kyytiämme vastaan, ja fiilis oli kaikinpuolin hyvä kun heitimme rinkat avolavan kyytiin ja nousimme itse perässä lavalle. Mielessä pyörivät jo uudet trekkihaaveet – parin viikon vaellus Gunung Murudille, vierailut muihin alueen perinteisiin heimokyliin ja Kalimantanin puolelle…

    Majatalossa odotti suihku, tosin itse paljusta vettä kaataen (generaattori ei vieläkään toiminut), mutta sisätiloissa oli ylipäätään ihan jees olla. Hyvästelimme Philipin ja maksoimme sovitun päivähinnan 120RM ja tipit päälle (yhteensä 500RM) eli noin 110€. Retken päivähinnaksi muodostui siis vajaa 28€, eli alta 14 euroa per nuppi, plus aamiaistarvikkeet sekä yöpyminen Pa’Lungan kylässä, josta maksoimme yhteensä 140RM ja toki hiukan ekstraa, niin hämmentävän vieraanvaraisia ihmiset olivat. Kalliiksi itse trekkaamista ei siis voi hakkua.

    Ilta pyhitettiin henkilökohtaiselle huollolle ja varusteiden huolelliselle kuivattamiselle. Seuraavana aamuna lensimme takaisin Miriin. Guinness Export maistui sinä iltana sangen hyvältä.

    Varusteista ja seikkailuista

    Lähtökohtaisesti maailmaa kannattaa lähteä koluamaan, ja riippumatta siitä reissaako kengännauhabudjetilla vai paksummalla lompakolla, varusteisiin pitää voida luottaa. Laadusta ei toisaalta ole pakko maksaa itseään kipeäksi – pakatessani rinkkaa tätä reppureissua varten suurin osa sen sisällöstä (ja itse rinkka) oli hankittu Varustelekasta, ja siitä lähti ajatus tämänkin matkakertomuksen kirjoittamiseen.

    Rinkka on yksi reppureissaajan kalleimmista yksittäisistä hankinnoista, eikä välttämättä ole järkevää maksaa sydämentykytyksiä aiheuttavia hintoja kalliista merkkibrändeistä. Halpamaiden kopioita saa toki edullisemmin, mutta itse en tykkää siitä tunteesta, joka syntyy kun ei voi olla aivan varma kestääkö varuste pidemmän matkan saati rankempaa käyttöä vai ei. Sotavarusteet takuulla kestävät, ja käytettyjen kohdalla hintakin jää usein kiinakopioita alemmas. Käytetyn vs. uuden tavaran ostamisen eettisiä puolia (valmistusmaan työolot, hiilijalanjälki) on niitäkin aika-ajoin syytä punnita, myös muiden kuin krapulaisten Goan kävijöiden ja muiden elämäntapaituhippi-hibanotsien.

    Muutenkin budjettimatkailijoilla tapaa olla rajallinen matkakassa käytettävissään, joten hankintoja on hyvä miettiä tarkasti – kotimaassa säästettyjen eurojen ostovoima on yleensä kohdemaassa melkoisesti suurempi. Ja toki kannattaa pohtia kumpi kiinnostaa turuilla ja toreilla vaanivia ahtaita pitkäkyntisiä enemmän: reissussa rähjääntynyt, simppeli sotilasreppu vai uutuuttaan kiiltelevä, värikäs merkkirinkka?

    Seuraa omia, henkilökohtaiseen mielipiteeseeni perustuvia suosituksia: Budjettimatkailusta kiinnostuneiden kannattaa kahlata läpi reissufilosofiaa ja käytännön asioita avaava perusteos, Madventures-kaksikon kirja Kansainvälisen seikkailijan opas. Malesian Borneosta ja sen tämän päivän elämästä hyvää luettavaa ovat kerranelamassa.fi -sivuston artikkelit aiheesta. Ja tietoa pääkallonpaikalle pääsemisestä löytää mm. kirjoista ja internetistä. Tärkeintä on uteliaisuus, avoin mieli ja halu nähdä mitä seuraavan mutkan takaa löytyy.

    Vesan varustearviot

    Berghaus Atlas rinkka, käytetty

    Mun mielestä hinta-laatusuhteeltaan paras rinkka Varustelekan valikoimassa. Tätä on tosi hyvä retuuttaa mukanaan maailmalla, erällä, missä vain. Kanto-ominaisuudet eivät jää yhtään kalliiden ulkoilumerkkien jalkoihin, mutta onhan tämä sellaisiin verrattuna tosi pelkistetty etenkin taskujensa puolesta. Jos mulla olisi (nykyistä pahempi) fiksaatio kaiken pikkutavaran organisointiin, voisi nousta pala kurkkuun kun Atlaksen taskujen sisältä ei löydykään lokeroita, venykkeitä, verkkopusseja ja kiippereitä. Tämän se saa kuitenkin anteeksi, koska se on kuitenkin sotilasrinkka eikä pelästy karua käsittelyä, heittelyä ja paiskomista.

    Irrotettavat sivutaskut ovat tosi kätevä ominaisuus – ne toimivat yhteen kiinnitettynä ihan riittävän hyvänä, kevyenä päiväreppuna tai yksittäin rumana, mutta jälleen riittävän hyvänä olkalaukkuna – ja ilman niitä rinkan saa kompressoitua järkevän kokoiseksi myös lyhyempiä reissuja varten.

    Näitä saa kirjoitushetkellä vielä käytettyinä, osta heti! Jos ne loppuvat, tai et halua jostain syystä käytettyä, kannattaa tällainen ostaa ihan uutenakin. Berghausin laatu on joka tapauksessa sitä tasoa, että voidaan puhua käytännössä ikuisesta.

    Hazard 4 Evac Plan B Sling

    Urbaanille sunnuntaioperaattorille tai kaupunkimatkaajalle kivan näköinen, taktinen go-bag ja varsin käytännöllinen pienen päivärepun korvaaja. Selkä hikoaa tämän kanssa vähemmän kuin normaalin repun kanssa, ja pikalukon avaamalla laukun saa riisuttua silmänräpäyksessä. Slingin saa pyöräytettyä tarvittaessa näppärästi eteen rintakehän päälle mikäli pitkäkyntiset kuumottavat ruuhkaisessa joukkoliikennevälineessä (ehdottoman turistin näköistä, mutta joskus tarpeellista) tai on tarve kaivella nopeasti uloimpia taskuja. Juomarakon saa fiksusti matkaan ja tilaa löytyy EDC-varusteille riittävästi – jos ei riitä, tavaraa on liikaa mukana!

    Matkalla mukana kulki päivittäin seuraavat varusteet: Shemagh-huivi, Leatherman, otsalamppu, Bullet Meal -patukka, vesipullo, snadi matkaflinda, vaihtoalushousut ja -T-paita sekä pieni EA/hygieniavälinepussi. Näillä pärjäisi yllättävissäkin tilanteissa, ja laukkuun jäi vielä tilaa muille pikkutavaroille.

    Brandit Industry 3/4 shortsit

    Perushyvät reisitaskushortsit vähän pidemmällä lahkeella. Taskutilaa tarvitaan kun on tien päällä puoli omaisuutta mukanaan, eikä tule ihan niin kuuma kuin täyspitkien reisitaskuhousujen kanssa. Vierastan yleensä kaikenlaisia ”army vintage” –tekeleitä, mutta nämä ovat ihan siedettävän näköiset ja käytännölliset, johtuu varmaan siitä ettei vanhan kunnon M65-leikkauksen kanssa ole yritetty keksiä pyörää uudestaan.

    Brittiläiset Soldier 95 kenttäpusero ja housut

    Vesa: Tuotekuvaus ei valehtele – nämä ovat mukavimmat armeijavaatteet ikinä. Molemmissa on fiksu leikkaus, tilavat ja helposti käytettävät taskut (+ Kanada-napit, fak jea!) ja lisäksi kangas on miellyttävän ohutta mutta siihen nähden tosi kestävää. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan ihan omia havaintoja! Housut sopivat paitsi sotajuttuihin, myös eräilyyn Suomen lyhyen mutta lempeän vähälumisen kesän ajan.

    Katu- ja arkikäyttössäkin nämä olisivat tosi hyvät ja mukavat, mutta minua alkoi häiritä kättä lippaan vetävät pikkupojat, joten en viitsinyt hirveästi saapastella kaupungilla maastokuosissa. Vaari sanoi aina, että kyllä hyvää ja halpaa saa, mutta eri kerralla. Mutta hän ei tiennytkään brittiläisestä armeijaylijäämästä.

    Eetu:Kun pitää lähteä tropiikissa luonnon helmaan, tämä on se oikea asukokonaisuus. Kangas on sopivan ohutta ja ilmavaa. Taskut ovat tilavat ja isot napit helpottavat niiden operointia. Maastopuku ei ole hinnalla pilattu. Ylivoimaisesti tärkeimpänä ominaisuutena näillä saa respektiä viidakon miesten keskuudessa.

    Brittiläiset Soldier 95 shortsit, Desert DPM, käytetyt

    Reissulta kotiuduttuani piti käydä ostamassa heti useampi pari lisää, koska nämä ovat todennäköisesti maailman mukavimmat shortsit. Kaikki yllä sanottu pätee näihin, simputti sentään, ne britit osaavat nämä jutut!

    Teesar Boonie-lierihattu, Woodland

    Tee tähän vielä SEAL-henkiset modaukset paracordista, saat: +5 protection from elements, +5 jungle warfare skills, +3 survival skills, immunity from leeches.

    MFH APCU Level 5 Soft Shell takki

    Kevyt, pieneen tilaan pakkautuva takki viileään säähän ja/tai kurjempaan keliin, ei tosin sellaisenaan korvaa sadetakkia monsuunin iskiessä. Tälle ei ollut trooppisissa olosuhteissa kovin montaa kertaa käyttöä, mutta sen mukana kuljettaminen valoi minuun lämmintä turvallisuuden tunnetta. Ehdoton suosikkivaatteeni kotimaassa lähes kaikkeen kylmän kelin (eli Suomen tapauksessa ympärivuotiseen…) liikuntaan – riittävän kevyenä soft shell hengittää ja päästää kosteutta siirtymään pois alemmista kerroksista, mutta pitää viiman loitolla. Pieni sade pysyy ulkona, ja takki kuivuu hujauksessa.

    Mil-Tec Telnyashka, hihaton

    Lämpimillä keleillä hihattomat on ihan jees juttu, ja Telnyashka se kovien jätkien raitapaita. Jättää tosi miehekkäät terassi/vaimarirajat!

    Varusteleka Sissiriippumatto

    Toimii sademetsän siimeksessä, atollien rantahietikoille lempeän pasaatituulen hyväillessä, ja supisuomalaisessa peräkorvessa, kesät talvet. Eli missä tahansa olettaen, että löydät jotain mihin kiinnittää tämän.

    Hammock on mainittu usein reissaajan tärkeimmäksi varusteeksi, eikä suotta – kun viimein löydät täydellisen paikan riippumatollesi ja päätät jäädä siihen levyttelemään vähintään viikoksi, tajuat kaukomatkaajan homman cluen. Tämän kaverina mukana oli Ticket to the Moonin kiinnitysköydet – paracordista voi väsätä samanlaiset itse, mutta sillon lenkit kannattaa vetää moninkertaisiksi, sillä paracord tuppaa venymään jonkin verran, ja jos on valmiiksi virittänyt hammockin matalalle, herää persus maassa.

    Mil-Tec makuupussin sisäpussi, oliivinvihreä

    Otin tietoisen riskin ja valitsin tilan ja grammanviilauksen ehdoilla tämän koko matkan ainoaksi makuupussiksi. Halpa verrattuna kalliisiin silkkisiin makuupussilakanoihin. Kylmä ei tullut kuin jääkaudelle ilmastoiduissa hostellihuoneissa, jolloin pystyi turvautumaan Shemagh-huivin ja muiden vaatteiden lisälämpöön. Lakana kuivui, kiitos vissiin superohuen polyesterin, armottoman kosteissa olosuhteissa tosi nopeasti ja oli reissun lopussakin kuivin viidakossa mukana ollut varuste-esine.

    Varusteleka merinosukat

    Aika hyvät! Iilimadot kohtasivat voittajansa eivätkä päässeet kiemurtelemaan läpi, ja epäinhimillisessä kosteudessa mun jalkani pysyivät ihan hyvässä kunnossa; sukat eivät edes läpimärkinä tuntuneet epämukavilta ja kuivuivat nopeasti. Kovana bonuksena näillä toi reissata päiväkausia pyykinvaihdon ulottumattomissa, koska haju ei yksinkertaisesti tartu. Hankin näitä kaapin täyteen, edes himassa ei tule enää käytettyä puuvillasukkia.

    Mil-Tec Sports alushousut, lyhyet, kosteutta siirtävät vs Janus Black Wool bokserit

    Vesa: Työkaveri arveli ennen lähtöä, että kuolen kassihien määrään jos otan merinovillabokserit tropiikkiin. Väärässä oli – munaskut tuntuivat itse asiassa kuivemmilta Black Woolit jalassa kuin Sportsien kanssa. Tää saattaa kyllä olla yksilöllistä. Puuvillaiset kalsarit kannattaa joka tapauksessa unohtaa, koska kosteutta siirtävät Sportsit saa alle kympillä. Mun mielestä Sportseissa on hiukan liian lyhyet lahkeet, ja ne tuppaavat pidemmän päälle vähän hiertämään – mutta on ne silti kuus-nolla paremmat kuin yhdetkään puuvillaiset. Black Woolit sen sijaan on kalliimmat, mutta muuten aika lailla täydelliset alushousut.

    Eetu:Kivat urheilubokserit, jotka eivät hiosta tai ala hankaamaan hikisissäkään tilanteissa. Näillä tuskin saa kovin montaa naista syttymään, mutta sopivat pirun hyvin kaikenlaiseen liikuntaan olosuhteista riippumatta.

    Bullet Meal MRE Sandwich 400

    Näitä pitää hehkuttaa vielä lisää. Ei tarvitse lämmittää, ei tarvitse edes pysähtyä, pureskele vaan ja jatka rämpimistä, huuhtele alas runsaalla vedellä, energiaa täyden aterian verran. Kysyttävää?

    Scho-ka-kola

    Kohottaa moreenia. Pakkaa vesitiiviisti, muuten viidakkojoessa uittaminen antaa vähän sivumakua ja tekee koostumuksesta suht’ vetelän. Tulee muistaa, että vanha viisaus ”suklaa sulaa saunassa” pätee, myös tropiikissa.

    Mil-Tec joustonaru koukuilla, pari, oliivinvihreä

    Jos se olisi musta kiinni, kukaan ei poistuisi Varustelekan myymälästä ilman tämmösiä. Joustonarut on yksi viidakko-, arki- ja eräselviytyjän tärkeimmistä yksittäisistä varuste-esineistä! Pitää kiinnittää tavaraa rinkan ulkopuolelle? Valmis. Pitää improvisoida pyykkinaru? Valmis. Hätävarahenkselit? Onnistuu. Tarvii roikottaa jotain jostain? Hoituu. Ja irti sekunnissa.

    Varusmiehenä koin valtavaa tyydytystä, kun muiden ryhmien taistelijat hajoilivat loskassa ja pimeydessä etsien kuivausriu’uiksi sopivia keppejä – sillä välin käytin kymmenen sekuntia virittämällä joustonaruista PJ-teltan koukkuihin kunnon hyvät pyykkinarut, ja aloin sytyttämään kamiinaa. Ähäkutti.

    Ranskalaiset aurinkolasit

    Bollén valmistamat, 100% UV-suojalla varustetut ja ihan hyvän näköiset aurinkolasit alle kympillä? Joo. Tarviiko muuta sanoa? No, sanotaan vielä että tuohon hintaan ei hirveästi harmita jos nämä näpistetään tai jos ne katoavat, kuten yleensä, muistikuviltaan yllättävän hämärällä seikkailulla valoisassa suviyössä. (Nämä ovat ehtineet jo kirjoitushetkellä loppua, eikä lisää välttämättä saada koskaan –mutta pidetään kuitenkin sormet ristissä.)

    Eetun varustearviot

    Source Patrol 30 l

    Hyvä ja monikäyttöinen reppu reissuihin, jotka sisältävät muutakin, kuin kaupunki- ja rantalomailua. Sopivan tilava muutaman päivän vaihtovaatteiden ja ruuan kuljettamiseen. Reppu on kanto-ominaisuuksiltaan ainakin omaan selkääni erittäin hyvä ja kauttaaltaan laadukkaasti valmistetun oloinen. Etenkin kiivetessäni vuorilla ja katsellessani indonesialaisten kanssakiipeilijöiden surkeaa räpellystä muovisten vesipullojen kanssa, totesin myös reppuun kuuluvan juomarakon olevan iso plussa. Sourcen tuote ei kuitenkaan suuren kokonsa puolesta oikein taivu päivärepun tehtävään. Miinuksena totesin täyteen pakatun Sourcen muuttavan omaa painopistettä ja hankaloittavan tasapainossa pysymistä – se oli ikävää viidakossa ylittäessäni jokia kaatuneita puunrunkoja pitkin.

    Itävaltalainen yleislaukku, oliivinvihreä, käytetty

    Päällisin puolin aika helvetin ruma varuste-esine. Leikkelemällä turhat kiinnityskoukut ja remmit pois tästä saa kuitenkin ihan siedettävän olkalaukun. Hihna on paksua materiaalia ja siinä on riittävä pehmuste, joka tekee painavammin lastatun laukun kantamisesta miellyttävämpää. Olkalaukun suurimmat vahvuudet ovat samalla myös sen pahimmat heikkoudet: Laukun sulkeminen ja availu kiristysnarun ja jäykähköjen solkien avulla on tosi epäkätevää. Hyötyä tästä oli Jakartan kaltaisissa kolmannen maailman megakaupungeissa, joissa turvallisuus on jotain muuta kuin Suomessa. Paikallisessa, tunnelmaltaan ajoittain suuren metallikeikan eturivissä seisomiseen verrattavassa julkisessa liikenteessä matkustaminen oli vähemmän kuumottavaa kun tiesi, että ainakaan laukun sisältöön ei pääse ihan hetkessä käsiksi. Se itseasiassa näyttää jo siltä, ettei tätä kannata lähteä ryöstämään. Lisäbonarina laukun sisätasku on juuri sopivan kokoinen iPadille, eli tämä varmaan sopii myös kotimaassa käytettäväksi hipsterkokoontumisiin ironiaa lisäämään.

    Mil-Tec henkselit koukuilla, M-1950

    Henkselit ovat nykyään aliarvostettu asia. Kuitenkin vuorelta kaatosateessa alas laskeutuessa ja muutaman askelen välein housuja ylemmäs nykiessä alkaa arvostaa varustetta, joka on suunniteltu pitämään housut sopivalla korkeudella. Henkselit sopivat hyvin Soldier 95 -housujen kanssa ja olivat alun ihmettelyn jälkeen tosi helppokäyttöiset. Neljän päivän viidakkovaelluksen aikana housut pysyivät koko ajan tasan sillä korkeudella, millä halusin, eikä tarvinnut tapella vöiden ja reppujen lantiovyön yhteensopimattomuuksien kanssa.

    Brittiläinen Undergarment, Body Armour, ruskea, ylijäämä

    Näitä ilman en jatkossa mene tropiikkiin. Huomattavasti vähemmän hiostavia kuin tavalliset puuvillapaidat, eli tosi mukavia kuumassa ilmanalassa. Tropiikissa voi tulla hiki tai sade yllättää, joten on iso plussa että nämä kuivuvat tosi nopeasti. Käyttökelpoista kamaa liikuntaan myös koti-Suomessa.

    SA hellesukat ja taistelijan alussukat M05

    Reissussa oli mukana niin tavalliset, kuin erikseen kuumiin olosuhteisiin suunnitellut SA-sukat. Tavalliset M05-sukat ovat kaikin puolin kelvolliset, mutta eivät dramaattisesti eroa muista tavallisista urheilusukista. Hellesukat taas olivat iloinen yllätys. Sukkien materiaali on tosi ohutta ja hiostamatonta, mutta kestävän oloista. Lisäksi sukat tuntuvat siirtävän kosteutta tehokkaasti pois jaloista. Jalat olivat kuivat kokopäiväisen ja helteisen kaupunkieksploraationkin jälkeen.

    Artikkelin tuotteita

    Brittiläinen CS95 kenttäpusero, DPM, ylijäämä
    Brittiläinen CS95 kenttäpusero, DPM, ylijäämä
    9.99 EUR

    Brittiarmeijan käytetty kenttäpusero, DPM-metsämaastokuvio. Kestävä ja laadukas, sekä ehdottomasti mukavin armeijapaita/takki ikinä. Tämä pusero on tarkoitettu kesällä ja sisätiloissa maastopuvun päällystakiksi, kylmemmillä ilmoilla alusvaatteeksi takin alle.

    Brittiläiset CS95 maastohousut, DPM, ylijäämä
    Brittiläiset CS95 maastohousut, DPM, ylijäämä
    24.99 EUR

    Brittiarmeijan käytetyt maastohousut metsään tarkoitetulla DPM-maastokuviolla. Todennäköisesti maailman mukavimmat maastohousut. Modernit, laadukkaat ja kestävät. Pienet koot puoli-ilmaiseksi!

    Brittiläiset CS95 maastohousut, Desert DPM, ylijäämä
    Brittiläiset CS95 maastohousut, Desert DPM, ylijäämä
    16.99 EUR

    Varustelekan parhaat maastohousut aavikkoväreissä - kesäisen kivoja värejä lukuunottamatta housut ovat ihan kuin metsäkuviomallikin, eli modernit, laadukkaat ja kestävät. Pienet koot sikahalvalla!

    SA M05 alussukat
    SA M05 alussukat
    5.99 EUR

    M05-varustekokonaisuudessa puolustusvoimat heivasi viimein puuvillasukat, ja jo oli aikakin, varsinkin kun saatiin näin hyvää tilalle! Siis jumankekka, ihan oikeata merinovillaa, armeijan jakotavaraksi nämä ovat rehellisesti sanottuna älyttömän hieno asia.

    Mil-Tec Sports bokserit, kosteutta siirtävät, mustat
    Mil-Tec Sports bokserit, kosteutta siirtävät, mustat
    6.99 EUR

    Tosi hyvät kalsarit. Kivat päällä, eivät hierrä, siirtävät kosteutta, selviävät märästä ja päälle vielä näyttävät hyvältä. Joidenkin mielestä kalsarit ovat inhottavia, minkä takia niihin ei vissiin kiinnitetä huomiota - hyviä on vaikea löytää. Jos kuitenkin käytät alushousuja, kannattaa tutustua näihin! Sopii myös naisille, miksei myös miehillekin.

    Mil-Tec joustonaru koukuilla, pari, oliivinvihreä
    Mil-Tec joustonaru koukuilla, pari, oliivinvihreä
    4.99 EUR

    Eli kansantajuisemmin mustekalat. Näillä sidot asioita asioihin nopeasti ja helposti, esimerkiksi makuupussin reppuun tai lapsia pyörän tarakalle. Myydään pareittain.

    SA hellesukat
    SA hellesukat
    5.99 EUR

    Tosi ohuet, tosi mukavat, tosi kosteutta siirtävät alussukat. Hellesukka on vielä ohuempi kuin M05 alussukka, tehden siitä hyvän alussukan kuumimpaan kesäänkin.

    Scho-Ka-Kola, 100 g peltirasiassa, tumma
    Scho-Ka-Kola, 100 g peltirasiassa, tumma
    2.99 EUR

    Samalla nimellä kulkeva, samanmuotoisessa rasiassa möllöttävä ruskea kulta piti jo toisessa maailmansodassa natsit hereillä. Käytännössä Scho-Ka-Kola on kofeiinipitoista suklaata!

    Venäläinen Telnyashka, hihaton, vaaleansiniraitainen
    Venäläinen Telnyashka, hihaton, vaaleansiniraitainen
    12.99 EUR

    Venäjän laskuvarjojoukkojen tunnusomainen tosimiehen raitapaita. Hihaton malli on se kaikkein machoin, tämä yhdistettynä järkälemäiseen barettiin ja panomiehen viiksiin saa rappeutuneen länsimaailman tutisemaan!

    Source Patrol 35L
    Source Patrol 35L
    184.99 EUR

    Päiväreppujen parhaimmistoa. 38 litraa tilaa, eli 35 tavaroille ja 3 nesteelle. Jos kriteerinä on vain halpa hinta, ei tämä vältsiin ole sun juttusi. Jos taas arvostat sitä, että voit retuuttaa reppuasi huoletta mitenpäin vaan sen pahemmin moisesta välittämättä, pomppaa Sourcen "perus keskikokoinen" malli jonnekin paalupaikan tuntumaan.

    Mil-Tec M1950 koukkuhenkselit
    Mil-Tec M1950 koukkuhenkselit
    8.99 EUR

    Tässä olis hyvät henkselit. Kopio jenkkiarmeijan M1950-henkseleistä, nää käy mihin tahansa housuihin, ja on helppo irrottaa ja kiinnittää housuihin päällä pidettäessä, jolloin mm. kakkaaminen onnistuu vaikka takki päällä henkseleitä riisumatta.

    Mil-Tec makuupussin sisäpussi, oliivinvihreä
    Mil-Tec makuupussin sisäpussi, oliivinvihreä
    9.99 EUR

    Miltäs kuulostais jos ei tarttis käytännössä koskaan pestä makuupussia? Kun hiki tarttuu sisäpussiin, ei itse makuupussi tule limaiseksi ja sitä ei tartte kuluttaa koneessa. Tää sisäpussi toimii käytännössä minkä vaan makuupussin kanssa! Tämmöset tunnetaan osuvasti myös nimellä makuupussilakana.

    Särmä merinosukat
    Särmä merinosukat
    9.99 EUR

    Tarina kertoo, että pääosin merinovillaiset sukat olis maailman parhaat. Nämä ovat paksuudeltaan tennissukkaa vastaavat, eli eivät mitkään mummonvillasukat! Toisin sanoen toimivat ympäri vuoden, vähän kylmemmällä kelillä vaikka kaksin kappalein tai paksumpien sukkien alla.

    Berghaus Atlas rinkka
    Berghaus Atlas rinkka
    259.99 EUR

    Atlas on Berghausin uudempia rinkkamalleja, joissa yhdistyy sotilasmaailman järki ja siviilimaailman mukavuus! Atlas on muita Berghausin rinkkoja vähän "sirompi" ja suoraviivaisempi, profiililtaan ikään kuin neutraalimpi. Täydellinen erärinkka siviilikäyttöönkin!

    Brandit Industry 3/4 shortsit
    Brandit Industry 3/4 shortsit
    39.99 EUR

    Jotkut tykkää shortseista, jotka tulee polvien yli. Nää olis sellaset. Fillaroitsijat tykkää polvihousuista. Nää toimii myös tosi hyvinä semmoisina.

    Teesar Boonie-lierihattu, ripstop
    Teesar Boonie-lierihattu, ripstop
    9.99 EUR

    Hellehattu parhaasta päästä. Jenkkiarmeijan mallin mukainen viidakkohattu ripstop-vahvistetusta 100% puuvillasta.

    Teesar ECWCS Level 5 Softshell takki
    Teesar ECWCS Level 5 Softshell takki
    54.99 EUR

    Erämaaurheilun fiksuja keksintöjä sotilasmuottiin väännettynä. Softshell takki sopii tavallista maastopuvun takkia ilkeämmille ilmoille, ollen silti kalvotakkia kevyempi. Täydellinen välikausien ilmoille tai hikiliikuntaan talvella. Kopio jenkkiarmeijan nykyisestä mallista, mutta inhimmillisesti yksivärisenä, tämä päällä et näytä sotahullulta tai intistä karanneelta!

    Brittiläinen Undergarment, Body Armour
    Brittiläinen Undergarment, Body Armour
    4.99 - 7.99 EUR

    Tosi hyvä tekninen T-paita. Imee hien pois iholta ja kuivuu hetkessä. Tän kanssa on aina kuiva ja kiva olla. Leikkaus on paitsi mukava, myös tehty niin, ettei rinkan olkaimet tai tetsari paina.

    Kommentointi


    Loading...