Operation MacGuffin 6.-12.5.2012

Kirjoittanut Arne Eriksen
Tuotearviot Turo H. ja Juuso T.

Kuten jotkut lukijat saattavat muistaa, minä ja Turo löysimme viime kesän kenttätestissä lyhyen mutta erikoisen tapahtumasarjan seurauksena itsemme kahdesta räikeänsinisestä kajakista Hangon saaristossa. Pienen alkuepäröinnin jälkeen tulimme pian siihen tulokseen, että tämähän vasta hauskaa hommaa onkin, joten välittömästi Operation Red Herringiltä palattuamme rupesimme suunnittelemaan uutta melaretkeä. Kumpikaan meistä ei olla kuuluisa tasaisesta luonteesta tai kärsivällisyydestä, joten tänä vuonna kärkyimme hieman ja lähdimme jo toukokuussa jäiden sulettua matkaan. Samalla teimme kuten tunnetun lastenlaulun elefantit ja otimme mukaan yhden kaverin, joten tällä kierroksella meillä oli mukana Juuso, yksi testaustiimimme uusista naamoista. Tälläkin kierroksella viime vuodelta tuttu Cthulhu-maskotti oli mukana, sillä Syväläisten armoille on paha joutua.

Mainittakoon myös, että retkemme meinasi kariutua jo huhtikuussa, sillä viime vuonna tekemämme sopimus hankolaisen kajakkivuokraamon kanssa purkautui viime tingassa erinäisten väärinkäsitysten seurauksena. Täten jouduimme kuukauden varoitusajalla tutkimaan vaihtoehtoja ja lopulta saimme Vuosaaren Melontakeskuksen Outin kiinni, joka ystävällisesti lupasi meille kaikille kajakit, vaikka lähtömme olikin reilun viikon ennen heidän vuokraamonsa avaamista. Kaikki kunnia siis heille, sillä ilman heitä istuisimme vieläkin rannalla potkimassa kiviä ympäriinsä. Tämän lisäksi samainen porukka pitää varsin päteviä merimelontakursseja, jollaiselle osallistuin itse loppukesästä 2011 ja jonka seurauksena olen oppinut mm. alla mainitut pelastautumismanööverit.

 

Päivä 0

Vaikka matkamme oli virallisesti määrä alkaa vasta maanantaina, lähdimme jo lauantaina Hankoon, sillä viimevuoden operaation huoltopäällikkö Kapteeni Nordlund perheineen ovat kuuluisia esimerkillisestä vieraanvaraisuudestaan. Näin saapuessamme Hankoon lauantai-iltana meitä oli vastassa tervetuliaiskomitea, johon kuului kaiken lisäksi jokunen määrä kissoja ja yksi koira.

Varusteet purettuamme lähdimme ensitöiksemme hakemaan tuntumaa kajakeistamme ja harjoittelemaan hieman pelastautumistekniikkaa siltä varalta, että osaisimme tarpeen tullessa pelastaa veden varaan joutuneen kaverin. Tätä varten meillä oli mukana kaksi puolustusvoimilta lainattua kuivapukua, jotta vältyttäisi tarpeettomilta hypotermiauhreilta. Kuten nopeimmat teistä varmasti huomasivat jo, tämä tarkoitti sitä, että yksi jäi ilman ja joutui siten hyppäämää seitsemänasteiseen veteen ilman erillistä suojaa.

Tämä ei kuitenkaan osoittautunut ongelmaksi, sillä tasavertaisuus toteutui tässä tapauksessa sen kautta, että kumpikaan kuivapuvuistamme ei ollut millään tavalla vedenpitävä (olisi pitänyt arvata jotakin jo siitä, että kummankin selkään oli tussattu isolla tekstillä “HYLÄTTY”). Pääsimme siis kaikki kolme kokemaan keväisen itämeren hienouden oikein intiimisti, mikä oli tavallaan ihan hyvä asia. Harjoittelun myötä huomasimme nimittäin, että kunhan vaan sai ylimääräiset vedet ulos kajakista ja itsensä sen sisälle, ei oikeastaan ollut enää kamalan akuuttia jäätymisen vaaraa, vaikka vesi olikin vain 7 ºC -asteista. Villa ja fleece alus- ja välikerrastoina yhdistettynä tuulenpitävään kuorikerrokseen rajoittavat märkänäkin sen verran lämpöhukkaa, että aggressiivisella melomisella pääsisi verrattain pienellä epämukavuudella rantaan, jossa voisi vaihtaa vedenpitävästi pakatut lämpövaatteet päälle, näin välttäen hypotermian kokonaan. Näin siis teoriassa ainakin. Oli ihan hyvä saada tunne siitä, että veden varaan joutuminen ei välttämättä tarkoittaisi välitöntä kuolemaa, sillä kuolemanpelko on omiaan vaikeuttamaan fiksua ajattelua.

Aikamme kylmässä meressä lilluttuamme palasimme Nordlundien laiturille, jossa meitä oli vastassa olutta ja lämmin sauna. Saunasta ulos tultuamme meitä oli puolestaan vastassa kuuma grilli pihveineen ja makkaroineen, mikä ei kovasti haitannut (kuten Juuso asian ilmaisi: “No, jos nyt kaljalla kerta uhkaillaan, niin enköhän mä pari makkaraa voi syödä”).

Kestityksen jälkeen jätimme kastuneet varusteemme saunaan kuivumaan ja vetäydyimme viettämään viimeisen yön viikkoon lämmitetyissä sisätiloissa.

 

Päivä 1

“Kajakkihan menee mistä tahansa, missä on yli 10 cm vettä, mutta tässä kohdassa sitä oli yllättäen noin 3 cm. Valitettavasti huomasimme tämän vasta, kun olimme aika syvällä matalikossa (mikä paradoksi), joten lopulta jouduimme nousemaan kajakeistamme ja vetää ne matalikon yli jalan.”

Sunnuntaina heräsimme kahdeksan paikkeilla viimeiselle oikealle aamupalalle, jonka Juuso vakaumuksensa pakottamana nautti Jallukahvin kera. Otimme tänäkin vuonna lähtöaamun varsin rennosti, sillä lähtömme oli alun perin aikataulutettu maanantaille, joten kiirettä ei ollut. Valmistelut venyivät noin puoleenpäivään saakka, jolloin vihdoin vedimme perinteitä kunnioittaen naamiovärit kasvoille ja käänsimme keulamme kohti länttä.

Myöhäisen aloituksen takia olimme asettaneet päivän tavoitteeksi n. 30–40 km, eli pikaisen karttatiedustelun perusteella leiripaikkamme tulisi olemaan jossakin Rosalan kylän tienoilla. Alkuosa matkastamme kulki kuitenkin Hangon läntisen selän varsin avoimien vesien halki, joilla saimme ensimmäistä kertaa kunnolla tuntea minkälaisista etäisyyksistä ja sääolosuhteista oli kyse. Voitte myös kuvitella kuinka vaikeaa oli arvioida etukäteen millaisiin matkoihin tulisimme kykenemään, sillä olimme viimeksi meloneet vajaa vuosi sitten. Kuvitelkaa tilanne, jossa olette lähdössä ensimmäistä kertaa juoksulenkille vuoteen: siinä on vaikea ennustaa miten mieli ja keho reagoi viikon mittaiseen, monotoniseen ja melko epätavalliseen liikuntaan.

Ensimmäiset tunnit olivat hieman tökkiviä, mikä oli varsin ennalta arvattavissa. Harvemmin sitä tulee melaa veivattua hartiankorkeudella tuntitolkulla päivittäin, joten jonkin aikaa meni ennen kuin hapot lähtivät kunnolla liikkeelle. Onneksi meitä suosi melko tyyni, joskin hieman sadekuuroihin taittava sää, jossa oli helppo hioa tekniikkaa.

Ensimmäisen päivän ajan pidimme noin tunnin välin taukoja. Alustavasti tuntivauhtimme näytti olevan noin 6 km/h, mikä oli hieman matalampi, kun olin alun perin olettanut, mutta silti tyydyttävä. Tämä sopi myös ihan hyvin yhteen reitinsuunnittelukriteerieni kanssa (olin ottanut periaatteeksi, että paljoa 4 km pidempiä saarten välejä ei lähdettäisi melomaan). Ensimmäiset vaikeudet tässä tulivat kuitenkin siinä vaiheessa, kun olimme tulleet noin puoliväliin Hanko-Rosala väliä. Olimme meloneet reilun tunnin, mutta kävi ilmi, että taukopaikaksi suunnittelemassamme saaressa ei oikein tahtonut löytyä rantautumispaikkaa. Vaikka meri oli tyyni, niin pyöreistä muodoista koostuvien luotojen ympärillä liikkui niin suuria vesimassoja niin kummallisilla tavoilla, että rannan lähelle meneminen oli todella riskialtista hommaa, sillä ikinä ei tiennyt milloin vesi yllättäen saattoi vetäytyä kajakin alta ja jättää miehen kalliolle.

Lopulta löysimme kuitenkin luodon pohjoispuolelta suojaisan lahden, jonka pohjalla näytti olevan pieni niitty, jolle kajakit olisi voinut ajaa. Lähestyessämme tätä erään kallion takaa ilmestyi kuitenkin kaksi perkeleen kiukkuista joutsenta, joista toinen lähti hyökkäämään Juusoa kohti. Olin vähän aikaa täysin varma, että joutsen kaataisi Juuson, sillä kyseessä on kuitenkin aika kookas lintu, ja suojaisesta lahdesta huolimatta kajakin suorassa pitäminen vaati melkoista lantion pyörittelyä aaltojen rullatessa ympäriinsä. Joutsen kuitenkin keskeytti rynnäkkönsä ja laskeutui joitakin metrejä meistä vasemmalle, mutta viesti tuli kuitenkin perille: tälle luodolle ei ollut tulemista.

Näin käänsimme keulamme kohti seuraavaa pientä luotoa, joka sijaitsi noin puoli kilometriä isommasta luodosta lounaaseen. Sinne saapuessamme kävi ilmi, että se koostui pääasiassa korkeista kallioista, joten mitään mahdollisuutta rantautumiseen ei ollut. Suuntasimme sitten luoteeseen toiset puoli kilometriä, jossa oli saarirykelmän viimeinen luoto. Sitäkin kiersimme hetken, eikä mitään hyvää rantautumispaikkaa oikein tahtonut löytyä, mutta lopulta löysimme sen pohjoispäästä pienen halkeaman kalliossa, jota pitkin isommat aallot pyyhkivät luodon sisäosissa sijaitsevaan pieneen altaaseen. Päätimme tämän olevan paras mahdollisuutemme, joten seurasimme hetken aikaa aaltojen kuviota (jota ei oikein ollut) ja lähdimme sitten melomaan vimmatusti, kun arvioimme hyvän aallon osuvan kohdalle.

Itse menin ensin ja osuin jopa aika hyvin ison aallon harjalle, joka pyyhkäisi minut nätisti keskelle halkeamaa. Hetken koin voitonriemua, kunnes vesi vetäytyi altani, jolloin kajakki kellahti kyljelleen kalliolle, ja seuraava aalto pyyhkäisi suoraan kajakkini sisään. Hip hei. Pääsin kuitenkin kajakistani melko vikkelästi irti ja autoin Juuson ja Turon maihin.

Pikaisen lounaan ja vaatteiden vaihdon jälkeen olimme jälleen valmiita jatkamaan matkaamme. Luodosta lähtö oli vähintään yhtä jännittävää, kun siihen tuleminenkin, ja itse olin hemmetin lähellä mennä ympäri aallon jälleen kerran jättäessä minut yllättäen kalliolle keikkumaan, mutta irti päästiin silti enemmän tai vähemmän kuivina.

Loppumatkamme Rosalaan meni muuten sutjakasti, mutta yhtä salmea meloessamme tajusimme yhtäkkiä olevamme laajassa matalikossa. Kajakkihan menee mistä tahansa, missä on yli 10 cm vettä, mutta tässä kohdassa sitä oli yllättäen noin 3 cm. Valitettavasti huomasimme tämän vasta, kun olimme aika syvällä matalikossa (mikä paradoksi), joten lopulta jouduimme nousemaan kajakeistamme ja vetää ne matalikon yli jalan. Tämä näytti varmasti jännittävältä, sillä kauempaa katsottuna veden mataluus ei ollut havaittavissa.

Perustimme lopulta leirimme pieneen saareen Rosalan eteläpuolella. Kajakkeja maalle vedettäessä saimme vahvistettua epäilyksen, joka meillä oli ollut jo jonkin aikaa: Turon kajakki vuoti. Olimme huomanneet muutamaan otteeseen päivän mittaan, että Turon perä ui todella syvällä. Tauoilla pysähtyessä kajakin perätila oli aina täynnä vettä, mutta emme tienneet oliko luukun kannessa ongelma, vai oliko jossakin muualla vuoto. Nyt rantautuessamme huomasimme kuitenkin, että kajakin pohjasta valui vettä, ja tarkemman tutkimuksen jälkeen havaitsimme, että kajakin evän ohjausnarun läpiviennin tiiviste oli irronnut. Emme kuitenkaan jaksettu tehdä illalla asialle enää mitään, joten menimme iltapalan kautta suoraan telttaan nukkumaan.

 

Päivä 2

“Pian käännyimme kohti länttä Örön pohjoispuolelta, ja yhtäkkiä kuulimme kaukaa tykkien tulitusta. Ilmeisesti merivoimilla oli koulutusammunnat meneillään, ja Turo vanhana merikarhuna totesi lakonisesti ‘Siellä laulaa 40-milliset. Se tarkoittaa, että paikalla on turkulaisia."

Maanantaiaamu valkeni aurinkoisena, mikä oli mukavaa edeltävän päivän vastoinkäymisten jälkeen. Turo kylläkin yritti pilata kaiken tulemalla sörkkimään minua ja Juusoa hereille johonkin aivan epäinhimilliseen aikaan. Kun kysyin kellonaikaa, Turo vastasi ”Kyl se jotakin vähän vaille seitsemän on.” Päätin tarkistaa tämän, jolloin kello osoittautui olevan 05:30, joten pyysin häntä kohteliaasti painumaan helvettiin siitä häiriköimästä, kunnes kello näytti jotakin ihmisten aikaa.

Seitsemältä minä ja Juusokin saatiin hinattua ahterimme ulos makuupusseistamme ja aamupalan keitettyämme menimme lopulta tarttumaan härkää sarvista ja ruvettiin raapimaan päitämme Turon kajakin paikkauksen kanssa. Aamun valossa huomasimme, että vuotava kohta näytti itse asiassa aika helposti korjattavalta, sillä ohjausnarun tiiviste istui ihan vaan asettamallakin kohtalaisen hyvin reiässään. Varusteistamme löytyi myös onneksi Mil-Tecin itsetäyttyvän makuualustan paikkaussarja, johon sisältyi pieni tuubi kontaktiliimaa, jolla liimasimme tiivisteen kiinni ulkopuolelta. Tämän lisäksi Turo oli tuonut kunnioitettavan määrän purukumia mukanaan, josta hyödynnettiin muutamaa paikkaamaan reikä ulkopuolelta. Ongelmana tässä oli kylläkin se, että mahdollisuus nostaa evä kajakin ollessa vesillä katosi tämän myötä, mutta toisaalta se oli pieni hinta siitä, että koko kapistus ylipäänsä pysyy pinnalla.

Käänsimme siis keulamme kohti pohjoista auringon porottaessa niskaamme ja pidimme Turon perää tiukasti silmällä. Joitakin kymmeniä minuutteja melottuamme se ei vielä osoittanut uppoamisen merkkejä, joten uskalsimme jatkaa matkaa suunnitelman mukaisesti kohti ulkosaaristoa.

Matkamme vei Rosalan kylän edustan ohi, jossa oli laituriin sidottuna Alvilda, Rosalan viikinkikeskuksen 17-metrinen sotalaiva, joka aina jaksaa liikuttaa norjalaista sydäntäni. Mikäli tämä paikka ei ole teille tuttu, suosittelen lämpimästi tutustumista. Tarjolla on perinteisiä viikinkiruokia, jousiammuntaa, kirveenheittoa ja muuta yleistä ja oleellista sivistystä viikinkien kulttuuriin liittyen.

Pian käännyimme kohti länttä Örön pohjoispuolelta, ja yhtäkkiä kuulimme kaukaa tykkien tulitusta. Ilmeisesti merivoimilla oli koulutusammunnat meneillään, ja Turo vanhana merikarhuna totesi lakonisesti ”Siellä laulaa 40-milliset. Se tarkoittaa, että paikalla on turkulaisia.” Turkulaisten lajipiirteisiin vissiin kuuluu, että ne on 40 mm tykeillä varustettuja.

Noin kymmenen kilometriä melottuamme matkamme vei ulos Rosalan seudun tiiviistä saaristosta kohti Vänöta, mutta ennen suojaisien vesien jättämistä pysähdyimme pieneen aurinkoiseen lahteen, jossa pidimme vielä viimeisen verryttelytauon ennen avoimelle saaristomerelle siirtymistä. Vietimme puoli tuntia lämpimällä kivisellä rannalla pähkinöitä ja metvurstia syöden, kokoajan miettien millaiset sääolosuhteet meitä mahtoi ulkosaaristossa odottaa. Kun aika tuli lähteä, Turo oli ehtinyt kiintyä niin tähän suojaiseen pieneen lahteen, ettei meinannut haluta lähteä. Lopulta saimme kuitenkin itsemme vesille, joskin Turon tapauksessa tämä vaati hieman säätämistä, sillä hänen ulos jumittunut evänsä teki takaperin rannasta lähdön mahdottomaksi. Siitä johtuen jouduimme aina rannasta lähtiessä nostamaan Turon kajakin ilmaan ja kääntää se ympäri, mikä tahtoi pidemmän päälle käydä vähän vanhaksi.

Rosalan saaristosta poistuessamme huomasimme, että olimme turhaan kantaneet huolta sääolosuhteista. Meri oli peilityyntä niin pitkälle, kun silmä kantoi. Näky oli surrealistinen, sillä horisontti ei tahtonut erottua meren pinnasta, jolloin vaikutelma oli kuin olisi lillunut valtavassa peilikulhossa. Sen enempää minä kuin Turo ei oltu kumpikaan ikinä nähnyt vastaavia olosuhteita keskellä päivää avoimella merellä, vaikka ollaan kumpikin meren kasvatteja. Tuntui ihan kuin olisi melonut valtavassa uima-altaassa.

Hyvien olosuhteiden siivittäminä saavuimme pian Vänön satamaan, jossa pyörähdimme vähän keräämässä tunnelmia saaristomeren idyllistä ennen kuin jatkoimme matkaamme seuraavalle taukopaikallemme, joka sijaitsi noin kilometrin päässä lännessä kallioisella saarella. Tämän saaren kivisessä maassa kasvavat kitukasvuiset tervalepät, tiheä kanervikko ja vaaleanruskeat kalliot loivat yllättävän välimerellisen tunnelman, joka on itse asiassa paljon yleisempi Suomen saaristomerellä, kuin mitä voisi kuvitella.

Kapusimme saaren huipulle nauttimaan merituulesta ja auringosta sekä tähystämään hieman ympäröivää merta ja tiedustelemaan mahdollisten kyklooppien merkkejä. Kallion päällä oli kyllä mukava viettää taukoa, mutta ei ollut kovin rohkaisevaa kääntää katse länteen, sillä Borstö, seuraava välitavoitteemme, joka sijaitsi kymmenen kilometrin päässä, ei näkynyt horisontin takaa. Odotettavissa oli siis pitkä pätkä monotonista melontaa. Toisaalta, jos aikoo vierastaa melontaa, Saaristomeri ei välttämättä ole oikea paikka lähteä kenttätestaamaan. Ei auttanut muu kuin ottaa mela käteen ja vatkata menemään.

Borstön edustalle saavuimme puolentoista tunnin rauhallisen melomisen jälkeen, jonka päätteeksi löimme jälleen keulat rantaan ja laitoimme päivällisen tulille. Vaikka saari oli muuten hyvä taukopaikka, sen ranta osoittautui petolliseksi. Sen isot ja terävät kivet olivat hämmästyttävän liukkaita, minkä Turo sai huomata noustessaan kajakistaan, jolloin hänen kajakkinsa kippasi kyljelleen ja hän meinasi lentää naamalleen rantakivikkoon. Tavallisesti tällainen naurattaisi kanssamatkustajia, mutta tässä tapauksessa Turo meinasi loukata kätensä ikävästi teräviin kiviin, joten jouduimme äkkiä kalastamaan hänet pois vedestä ennen kuin hän huusi meidät kumoon.

Näiden pienten vastoinkäymisten jälkeen pistimme päivällisen tulilla kukin omalla kenttäkeittimellään: minä MSR:n XGK EX:llä (tsiisus mikä sanahirviö), Juuso MSR:n Pocket Rocketilla ja Turo vanhalla kunnon ruotsalaisella pakkikeittimellä. Lyhyesti näistä voisi tiivistää, että minulla oli tehokkain, Juusolla helpoin ja Turolla luotettavin keitin.

Noin tunnin kestäneen ruokailun jälkeen lähdimme pienen taituroinnin kautta liikkeelle, tällä kertaa ilman pahempia tapaturmia. Pujottelimme Borstön saariston kautta retkemme avoimimmalle osuudelle, joka johti muutaman pienen saaren kautta kohti Jurmoa. Kaiken kaikkeaan edessämme oli 16 km enemmän tai vähemmän avointa merta, ja jonkin aikaa tätä meloessamme tulimme yksimielisesti siihen tulokseen, että tämä lätäkkö oli nyt aika nähty. Näin päätimme pitää turpamme kiinni ja pistää mela kunnolla heilumaan, jonka seurauksena saavutimme kunnioitettavan 8 km tuntivauhdin seuraavalla marssiosuudella.

Tämä kuulostaa ehkä hieman asennevammaiselta, mutta tosiasia on se, että vaikka maisemat olisivat kuinka hienot ja retki upea, niin avoin meri on loppujen lopuksi aika tylsän näköinen. Onneksi iltaa kohden pääsimme nauttimaan upeasta auringonlaskusta, ja päivän viimeisen tauon jälkeen meitä lähti seuraamaan harmaahylje, mikä väritti mukavasti pitkää ja kovaa päivää.

Lopulta rantauduimme Jurmon länsipuolella sijaitsevalle Sandenin saarelle, jonne perustimme leirimme. 48 km päivän jälkeen koimme, että olimme ansainneet pari makkaraa, joten rakensimme pienen nuotion rannalla, jonka äärellä vietimme todella tunnelmallisen illan haahkojen joukko-orgian säestämänä.

 

Päivä 3

“Pääsimme samalla nauttimaan upeasta auringonlaskusta, josta tajusimme onneksi nauttia oikein kunnolla, sillä se oli retkemme viimeinen.”

Seuraavana aamuna heräsimme hieman myöhempään kuin oli ollut tarkoitus, sillä vaikka Suunnon rannetietokoneeni tietää kyllä missä päin maailmaa olen, mikä ilmanpaine on ja mitä kello on Tokiossa, niin sen herätysääni ei saisi vainoharhaista hiirtäkään hereille. Tämä ei kuitenkaan haitannut paljoa, sillä kunnon yöunet olivat ihan tervetulleet edellisen päivän rehkimisen jälkeen.

Päivä oli jälleen aurinkoinen, mutta aamukaste oli tällä yksinäisellä avomerelle aukeavalla rannalla niin runsasta, että niin teltta kuin ulos kuivumaan jätetyt vaatteemme olivat vieläkin aika kosteat. Onneksi aamun tuuli ja aurinko kuitenkin kuivatti nämä kohtalaisen hyvin meidän syödessä aamupalaa.

Lähdimme hieman kymmenen jälkeen kohti varsinaista Jurmon saarta. Etelästä oli noussut aika raikas tuuli, joten päätimme kiertää Jurmon pohjoispuolelta sen itäpäässä sijaitsevaan satamaan, jossa meidän oli määrä täyttää vettä. On mainittava, että Jurmo on aikamoinen näky. Se on kuin valtava soraharju, joka nousee ulkosaariston merestä, eikä se muistuta juuri mitään muuta saarta, joka sitä ympäröi. Se on suuri, aava, karu ja jotenkin jylhän ja yksinäisen tuntuinen samaan aikaan. Tätä tunnetta vahvisti yksinäinen keinutuoli, jonka joku, oletettavasti alkuasukas, oli raahannut pienelle harjanteelle merenrantaan. Minuun henkilökohtaisesti se teki suuren vaikutuksen, joten joudun varmaan melomaan takaisin sinne vielä jossakin vaiheessa.

Saavuimme pian Jurmon satamaan, jossa kävimme paikallisessa Luontotuvassa hieman ihmettelemässä ja tutkimassa karttoja vedentäytön ohella. Siellä kävi muun muassa ilmi, että Jurmolla laiduntaa alpakkoja! Tämä tarkoittaa sitä, että viiden kilometrin säteellä oli mahdollista nähdä hylkeitä, alpakkoja ja merikotkia, mikä lienee harvinainen yhdistelmä. Jurmo oli myös merkittävä tienhaara matkallamme, sillä tässä vaiheessa meidän piti päättää jatkaisimmeko matkaamme länteen kohti Ahvenanmaata, vai kääntyisimmekö pohjoiseen kohti Korppoota ja sisäsaaristoa. Lopulta päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä vaikka olisikin ollut hienoa käydä katsastamassa Maarianhamina, se olisi onnistunut ainoastaan, mikäli mitään vastoinkäymisiä ei olisi käynyt, ja siinäkin tapauksessa olisimme olleet aikaisintaan sunnuntai-iltana takaisin Hangossa.

Jätimme siis lopulta avoimen meren taaksemme ja lähdimme kohti pohjoisen ja suojaisia vesiä. Raikas myötätuuli nopeutti matkantekoamme, vaikka sen aiheuttama myötäaallokko tekikin elämästä vähän jännää välillä. Muutaman saaren kautta pääsimme Långlands sundiin, jossa pidimme lounastauon ja josta alkoi kunnolla suojaisempi saaristo.

Loput päivän matkasta meni nopeasti ja miellyttävästi pienten saarten välissä puikkelehtien, mikä oli muuten mukavaa vaihtelua edellisen päivän pitkiin ilmeettömiin pätkiin. Muutamaa joutsenkohtaamista lukuun ottamatta tämä meni varsin rauhallisesti, ja hyvien taukopaikkojen tiheä esiintyminen teki matkanteosta edeltävää päivää mukavampaa.

37 kilometrin melomisen jälkeen saavuimme auringon laskiessa Fjärdskär – nimiselle saarelle, joka sijaitsee noin 5 km Gyltön linnoituksesta etelään. Tänne perustimme illan leirin pieneen metsikköön, minkä jälkeen etsiydyimme saaren pohjoisrantaan tekemään nuotiota ja paistamaan jäljellejääneitä makkaroita. Pääsimme samalla nauttimaan upeasta auringonlaskusta, josta tajusimme onneksi nauttia oikein kunnolla, sillä se oli retkemme viimeinen.

 

Päivä 4

“Ajattelimme asian olleen sillä loppuun käsitelty, mutta kun jatkoimme matkaamme Nauvosta hieman etelään Bredvikeniin, meitä oli vastassa keskellä lahtea kiven päällä seisova humaltunut nauvolainen, jolla oli muna kädessään jota hän innokkaasti heilutti meille.”

Jälleen kerran aamu valkeni kirkkaana, joten menimme leiripaikkamme vierellä sijaitsevalle kalliolle keittämään aamupalaa ja ottamaan aurinkoa. Vähitellen alkoi tuntua siltä, että ensimmäisinä päivinä syntyneet lihasjumit alkoivat purkautumaan. Ihmisvartalo on siitä hieno, että se sopeutuu melko nopeasti siihen, mitä se joutuu tekemään. Minulla ja Turolla oli kuitenkin käsissä vähän huolestuttavia tuntohäiriöitä, ja Juuson selkä puolestaan tahtoi kipeytyä jatkuvasta toispuoleisesta melomisesta (Juusolla oli evätön kajakki, toisin kuin minulla ja Turolla, joten hänen kajakkinsa oli aika innokas kääntymään tuulta vasten). Nämä olivat pääasiassa aamun ensimmäisen tunnin ongelmia, minkä jälkeen lihakset tuntuivat vetristyvän.

Lähdimme melomaan kohti Gyltön linnoitusta idyllisen saariston ympäröiminä ja auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Mieli korkealla saavuimme Ekholms sundiin, jonka kautta alitimme autotien ja pääsimme näin Gyltön pohjoispuolelle. Sieltä matkamme jatkui suojaisia salmia ja lahtia pitkin Korppooseen, jonne saavuimme noin puolitoista tuntia myöhemmin lyhyen evästauon kautta.

Tiedoksi niille, jotka eivät saaristomerellä liiku: myös Korppoo on aika nätti paikka, ainakin kun sinne saapuu mereltä. Emme kuitenkaan jääneet sen kummemmin sitä ihmettelemään (vaikka harkitsimmekin paikallisessa Alkossa käymistä), vaan lähdimme jatkamaan matkaamme Korppoon pohjoispuolelta kohti länttä. Tältä pätkältä löytyi muutama niin hyvän näköinen leiripaikka, että niitä oli pakko dokumentoida ja pistää muistiin tulevaisuuden varalta.

Seuraava taukopaikkamme oli Vattkast vikenissa, joka löytyi melkein vahingossa, kun lähdimme seuraamaan ryöpätyn näköistä kanavaa, joka löytyi erään lahden pohjalta. Kyseessä on siis saaren sisällä sijaitseva suojaisa lahti, jonne pääsee vesiteitse pientä kanavaa pitkin, mutta jota on mahdoton nähdä muualta kuin ilmasta. Itse lahteen oli jännä meloa, mutta taukopaikaksi se ei valitettavasti soveltunut kovin hyvin, sillä sen matalat ja saviset rannat tekivät kajakilla kuivalle maalle pääsemisestä aikamoisen tempun. Näin olimmekin haisevan ja tahmean kuran peitossa, kun vihdoin pääsimme rantaan asti. Siellä pitämämme tauko oli kuitenkin mukava, sillä löysimme pienen auringon lämmittämän metsäaukean, joka tuoksui aurinkopaahdetulle kangasmetsälle.

Kun matkaa jatkettuamme saavuimme takaisin avoimelle merelle, meitä oli vastassa vahva eteläinen tuuli. Tämä aiheutti jonkin verran vaikeuksia, sillä vaikka reittimme kulki pääasiassa itään, vahva sivutuuli tahtoi vuorotellen työntää meidät rantaan ja kääntää keulojamme etelään. Minulle tämä oli pienempi ongelma kuin Juusolle ja Turolle, sillä minun kajakkini evä piti kurssini melko suorana, mutta Turolla ei ollut mahdollisuutta säätää eväänsä, eikä Juusolla ollut evää lainkaan. Ongelma kärjistyi kun olimme ylittämässä Storströmmenin salmea, sillä siinä ei ollut mitään tuulensuojaa. Näin jouduimme melomaan ärhäkässä sivuaallokossa, jonka napakka tuuli piiskasi vaahtopäiksi.

Tavallaan tämä oli tosi hauskaa, sillä mikään ei nosta tunnelmaa kuten kajakin yli pyyhkivät vaahtopäät, mutta olimme myös kokoajan tietoisia siitä, että hetken varomattomuus saattaisi helposti päätyä kajakin kippaamiseen. Tuollaisessa aallokossa ja viisiasteisessa vedessä minkään pelastusoperaation järjestäminen ei olisi kovin helppoa, minkä lisäksi pelastautumispukujen puute tarkoitti, että vedestä olisi aika kiire päästä ylös.

Pääsimme kuitenkin ongelmitta salmen yli, mutta vähitellen kävi ilmi, että Turoa edellisenä päivänä vaivaamaan alkanut niskan jumiutuminen ei ollut helpottamassa. Etenkin sivuttaisaallokko, joka vaatii jatkuvaa korjausliikkeiden tekoa, aiheutti lihasten solmuun menemistä, mistä seurasi kovaa kipua ja pahimmillaan pyörrytystä ja näkökentän sumenemista. Ei varmaan vaadi erillisiä selitystä miksi yhtäkkinen tajunlähtö näissä oloissa olisi aika tyhmä juttu. Storströmmenin jälkeen pääsimme onneksi Iso-Nauvon suojaan, joten seuraavan kymmenen kilometrin ajan saimme meloa rauhassa ja vähän hieroa verta takaisin jäykkiin lihaksiin.

Noin kahdeksan paikkeilla saavuimme seuraavalle etelään aukeavalle salmelle ja tällä kertaa käännyimme etelään kohti Nauvoa. Hauskana yksityiskohtana tämän salmen länsirannalla sijaitsevan korkean kallion huipulle oli joku rakentanut ulkohuussin. Epäilemme kyseessä olevan suomen parhaalla näköalalla varustettu puusee.

Saimme pian havaita, että illan myötä tuuli ei ollut hellittänyt lainkaan, joten saimme meloa ihan tosissamme, että ylipäänsä pääsimme etenemään tuulta vasten. Jouduimme ryömimään hitaasti ihan rannassa kiinni, jotta saatiin edes vähän suojaa tuulelta. Lopulta pääsimme kuitenkin Nauvon satamaan, jonne rantauduimme täyttämään vesivarastojamme. Päätimme myös sallia itsellemme jotakin pientä kivaa paikallisesta kaupasta, ja pienen etsimisen jälkeen paikallistimme paikallisen Salen, josta kävimme hakemassa parit oluet ja jäätelöä.

Nauvon satamassa käyminen oli miellyttävän virkistävä kokemus, sillä emme olleet moneen päivään olleet missään tekemisissä ihmisten kanssa. Teki myös ihan hyvää päästä kävelemään vähän ympäriinsä, sillä kajakissa istuminen päivästä toiseen alkaa puuduttamaan paikkoja vähitellen. Tämän lisäksi Nauvo on todella suloinen pieni kaupunki, vaikka olimmekin paikalla hieman ennen varsinaisen sesongin alkua.

Nauvossa päästiin myös nauttimaan vähän perinteisestä kenttätestihuumorista, tai huumoriksi sitä ensin luultiin. Turo kertoi meille, että korrekti tapa tervehtiä pääasiassa ruotsia puhuvia nauvolaisia on todeta kovaan ääneen ja mahdollisimman suomalaisittain ”Hei nakupelle!” (Nauvo = Nagu). Juuso ei kuitenkaan purematta tätä niellyt.

Juuso: ”Mä en oikein tiedä, tuo kuulostaa vähän loukkaavalta. Onko mitään tapaa miten tuosta sais vähän kohteliaamman?”

Turo: ”No, voi kans ottaa munan esiin ja heilutella sitä samalla.”

Ajattelimme asian olleen sillä loppuun käsitelty, mutta kun jatkoimme matkaamme Nauvosta hieman etelään Bredvikeniin, meitä oli vastassa keskellä lahtea kiven päällä seisova humaltunut nauvolainen, jolla oli muna kädessään jota hän innokkaasti heilutti meille. Minä ja Juuso ei oltu uskoa silmiämme, mutta Turo vaan nyökkäili hyvin ”minähän sanoin,” -henkisesti. Uskomatonta mitä tuo mies vaan tietää.

Tästä toivuttuamme rantauduimme samaisen lahden etelärannalle, josta kiipesimme hieman syvemmälle metsään pystyttämään telttaamme. Ilta-askareemme ohella saimme viestin huoltojoukoiltamme, että perjantaiksi oli luvattu myrsky Hangon tienoille ja että tuulet, joista kuluneen päivän aikana olimme jonkin verran kärsineet, olivat vahvistumassa. Tämän lisäksi yöksi oli luvattu sadetta.

Olimme laskeneet, että mikäli vauhtimme pysyisi samana (tänäkin päivänä olimme jättäneet taaksemme 44 km, joten keskivauhtimme oli vähän reilu 40 km/päivä), meidän pitäisi saapua Hankoon perjantai-iltana. Vaikutti siltä, että varusteiden testaus oli muuttumassa henkilöstön testaamiseksi. Tämä sopi meille varsin hyvin, sillä meille testaajille se on mielenkiintoisin vaihe retkeä.

Päivä 5

“Siihen kolmen kilometrin matkaan meni lopulta reilu tunti vihaista melomista, minkä aikana meinattiin pari kertaa menettää Cthulhu keulan yli pyyhkiville aalloille.

Yöllä tosiaan satoi, ja varsin hyvällä ajoituksella satoikin, sillä sade alkoi kutakuinkin sinä hetkenä, kun menimme telttaan ja lakkasi kun aamulla heräsimme. Minä ja Turo oltiin kuitenkin ilmeisen alitajuisesti päätetty kumota tästä saavutettu hyöty työntämällä makuupussimme jalkapäädyt ulos teltan liepeiden alta yöllä, joten aamulla ainoastaan Juuso heräsi tyytyväisen kuivana.

Tänä aamuna halusimme yrittää kiriä vähän tahtia, joten jätimme lämpimän aamupalan tekemättä ja lähdimme leirin purettuamme suoran Bullet Meal –patukoiden kautta matkaan. Sää oli muuttunut pilviseksi ja näkyvyys oli hieman heikentynyt, mutta tuuli tuntui hieman rauhoittuneen, joten toivomme jouhevasta matkanteosta nousivat.

Nämä toiveet kuitenkin kariutuivat välittömästi meidän tullessa ulos suojaisesta lahdestamme. Etelätuuli oli vieläkin ärhäkkä, vähän vielä edeltävää iltaa kovempi, joten jouduimme miettimään reitinvalintaamme tarkkaan, jotta pysyttäisi mahdollisimman hyvin suojassa. Ensimmäisten parin kilometrin ajan melominen oli raakaa työtä, sillä ne veivät tuulitunnelina toimivaa salmea pitkin etelään, mutta reittimme kääntyessä jälleen kohti itää pääsimme Hägsorin, Anisorin ja Sommarön saarten suojaan. Näissä väleissä vesi oli paikoittain jopa peilityyntä, mutta aina kun etelään aukesi salmia, jouduimme jälleen melomaan kovassa sivutuulessa ja –aallokossa.

Turon kivut jatkuivat, mutta matkamme eteni tästä huolimatta odotettua nopeammin. Jonkin aikaa näytti jopa siltä, että pääsisimme parinkymmenen kilometrin päähän Hangosta jo tänä iltana, mutta sitten tulimme avoimelle merelle, jossa niin aalto- kuin tuulitilanne oli jotakin hieman muuta. Skagholmin ja Sorpon välisestä salmesta tullessamme meitä oli vastassa yli kolmemetrisiä aaltoja ja noin 11 m/s tuuli. Edessämme aukesi Ölmos fjärden, jonka yli meidän oli jotenkin päästävä. Vähän aikaa puntaroimme vaihtoehtojamme, mutta lopulta tulimme siihen tulokseen, että ylitykseen ei kannattanut lähteä, sillä tiedossa olisi ollut noin kahdeksan kilometriä suojatonta merta.

Näin käänsimme keulamme kohti pohjoista mieluummin, josta karttatiedustelun perusteella näytti menevän suojaisampi kiertoreitti Tammon, Flisholmenin ja Halsholmenin kautta. Matkaa se toisi arviolta noin kuusi kilometriä lisää, mutta välillä turvallisuuden on tultava ensin.

Puolentoista tunnin melomisen jälkeen olimme Storön eteläkärjessä, noin viisi kilometriä Dragsfjärdistä luoteeseen. Dragsfjärdin niemelle päästäksemme meillä oli noin kolmen kilometrin lahti ylitettävänä, mikä olisi muuten ollut helppo homma, mutta kiertomme ansiosta meidän piti nyt meloa lounaaseen päästäksemme perille, eli toisin sanoin suoraan vastatuuleen. Siihen kolmen kilometrin matkaan meni lopulta reilu tunti vihaista melomista, minkä aikana meinattiin pari kertaa menettää Cthulhu keulan yli pyyhkiville aalloille. Jumalolentotappioilta säästyttiin kuitenkin, ja lopulta pääsimme väsyneinä Dragsfjärdin vieressä sijaitsevan lomakylän hiekkarannalle nauttimaan auringosta, joka oli päättänyt hieman pilkistää pilvien välistä.

Oli hieno tunne seistä ensimmäistä kertaa melkein viikkoon mantereella. Vaikeasta kelistä huolimatta loppusuoran tunnelma alkoi vähitellen näyttää naamaansa, vaikka edessä olikin vielä kymmeniä kilometrejä matkaa ennen Hankoa. Tältä päivältä jäljellä oli kuitenkin enää melottava Purunpään tienoille etsimään suojaisaa leiripaikkaa.

Päivän viimeinen etappi oli pitkä, mutta iltaa kohden tuuli rauhoittui hieman, minkä lisäksi olimme koko ajan ihan rannan vieressä, joten pystyimme huoletta keskittymään melomiseen hengissä säilymisen sijaan. Pitkän suoran yksitoikkoisuutta lievensi jonkin verran yllämme tapahtuva taistelu, jossa pari merikotkaa, lauma lokkeja ja muutama naakka ottivat yhteen jostakin toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Samalla huomasimme, että melomisen myötä melontakestävyytemme oli parantunut, sillä retken loppua kohden meloimme säännöllisesti yli kymmenen kilometrin etappeja taukojen välillä ilman suurempia ongelmia.

Lopulta saavuimme Jungfruholmenin ja Purunpään väliseen salmeen, jossa perustimme leirimme Jungfruholmenin rannalle. Tältä päivältä matkaa oli kertynyt reilu 50 kilometriä, mikä tuli meille yllätyksenä, sillä päivä oli olosuhteiltaan ollut toistaiseksi vaikein. Voisi vaikuttaa siltä, että ihminen tosiaan toimii kuin kasvi: se voi paremmin, jos sen niskaan kaataa hieman kakkaa välillä.

Päivä 6

“Minne tahansa katsoimmekaan, edessämme ei näkynyt kuin loputtomasti usvaa. Muu maailma olisi ihan hyvin voinut kadota, emmekä me olisi tienneet asiasta mitään. Kuulimme välillä ohikulkevien laivojen ääniä, mutta vaikka äänet tuntuivat tulevan läheltä, mitään ei näkynyt. Ainoastaan laivojen nostattamat aallot osoittivat, että jotakin ylipäänsä liikkui usvassa.”

Yö oli jälleen sateinen, mutta tälläkin kertaa sade keskittyi juuri sille ajalle, kun olimme teltan sisällä suojassa. Aamun utuisuudesta ja märkyydestä huolimatta olimme innoissamme, sillä kuten joku meistä totesikin, niin ”Tänä iltana on sit saunaa ja jallua!”. Emme tienneet sitä vielä, mutta tuo lause tulisi vielä kummittelemaan.

Intomme päästä nopeasti perille johti meidät jättämään jälleen lämpimän aamupalan väliin, joten pikaisen pakkaamisen ja Bullet Mealin mutustamisen jälkeen lähdimme jälleen merelle. Toistaiseksi tuuli ei tuntunut kovalta, mutta Jungfruholmenin toiselta puolelta kuului vihaisen meren murinaa, joten valmistauduimme henkisesti raakaan säähän.

Päivän ensimmäiset kymmenen kilometriä melottiin hyvässä tuulensuojassa, mutta aamun usva ei näyttänyt haihtumisen merkkejä, joten näkyvyys oli rajallinen. Tunnelmaahan se loi, mutta suunnistamisesta tuli huomattavasti työläämpää, sillä jouduimme luottamaan hyvin vahvasti kompassiimme.

Arviomme säästä osui oikeaan, sillä Falkö fjärdenille saapuessamme armoton lounaistuuli iski kylkeemme. Meloimme mahdollisimman nopeasti salmen yli ja pidimme ruokatauon toisella puolella suojaisessa lahdessa. Ruokailun ohella tutkimme karttaa tarkemmin, ja suureksi innostukseksemme löysimme pikkuriikkisen kanavan, joka meni Vänoxan ja Ängesön välistä. Tämä ei ainoastaan tarkoittanut roimaa matkan lyhenemistä, se tarjosi myös todella hyvää tuulensuojaa.

Ongelmia tässäkin toki oli, sillä kun lähestyimme saaria, joiden välistä kanavan pitäisi mennä, jokin ei oikein täsmännyt. Kopparholmenin kärjessä tähystimme ahkerasti itään, josta kartan mukaan pitäisi olla alle kilometri vastarantaan, mutta edessämme näkyi vain horisontti. Hetken tutkimme oliko mahdollista, että olimme jotenkin tulkinneet karttaa aivan väärin, mutta rannetietokoneella koordinaattimme tarkistettuamme totesimme, että kyllä me ihan oikeassa paikassa ollaan. Tätä ihmetellessämme horisontti yhtäkkiä halkesi ja edessä näkyi vilaus tummasta siluetista. Kävi ilmi, että parinsadan metrin päässä meistä alkoi paksuin sumurintama, mihin kukaan meistä oli ikinä törmännyt. Sen terävä reuna ja kirkas valo loivat illuusion horisonttirajasta, vaikka kyseessä olikin muutaman sadan metrin päässä olevasta ilmiöstä.

Sumu ei vieläkään näyttänyt hälvenemisen merkkejä, joten otimme kompassisuunnan ja lähdimme melomaan länteen. Sumuun melominen tuntui, kuin olisi saanut märän rätin kasvoille – ilma tuntui raskaalta, kylmältä ja kostealta. Hetken melottuamme taaksepäin katsoessa ei enää näkynyt rantaa, josta olimme lähteneet, joten nyt oli pidettävä kompassia tiukasti silmällä. Pian edessämme erottui heikosti tumma siluetti, joka osoittautui Degerbergin kallioksi. Jouduimme seuraamaan rantaa tiiviisti heikon näkyvyyden ansiosta, mutta pian löysimme itään vievän kanavan.

Toisella puolella kanavaa pidimme taas evästauon. Päätimme ilmoittaa Nordlundien residenssiin, että olemme todennäköisesti illalla Hangossa, jotta he osaisivat valmistautua (=lämmittää saunan). Hauskan käänteen asiaan toi Turon kännykän sammuminen, minkä seurauksena jouduimme hankkimaan talon emännän puhelinnumeron numeropalvelun kautta. Hauskanhan tästä jutusta teki se, että rouva Nordlundia kutsutaan yleisesti lempinimellä, mitä emme muistaneet sillä hetkellä. Kätevän yhteensattuman kautta Nordlundien naapurissa sattu myös asumaan nainen, jonka nimi täsmäsi hakunimemme kanssa. Koska osoitekin melkein täsmäsi, emme tajunneet virhettä ennen kuin lähetimme vahingossa ventovieraalle naiselle seuraavan viestin:

”Moi,
tulemme illalla, jos säät sallii. T: Melapojat”

Hetken kuluttua meille tuli vastaus:

”Hei,
Tulkaa vain, jos säät sallii. En kylläkään tunne ketään ”Melapoikia”, ainoastaan omani. :) T: x”

Ängesön itäpuolelle päästyämme näkyvyys oli parantunut roimasti, mutta Bolaxin saarta kohti meloessamme ongelmaksi nousi jälleen tuuli. Pujottelimme jälleen saarten välissä tuulensuojassa, ja kun vihdoin saavuimme viimeiselle salmelle ennen Vättlaxia, oli tuuli laantunut jonkin verran. Sen sijaan usva oli jälleen palannut, mutta tällä kertaa meillä oli viiden kilometrin ylitys edessä. Ei auttanut kun taas ottaa kompassisuunta ja lähteä kohti itää.

Seuraava tunti oli kummallinen. Minne tahansa katsoimmekaan, edessämme ei näkynyt kuin loputtomasti usvaa. Muu maailma olisi ihan hyvin voinut kadota, emmekä me olisi tienneet asiasta mitään. Kuulimme välillä ohikulkevien laivojen ääniä, mutta vaikka äänet tuntuivat tulevan läheltä, mitään ei näkynyt. Ainoastaan laivojen nostattamat aallot osoittivat, että jotakin ylipäänsä liikkui usvassa.

Pitkän ja surrealistisen melonnan jälkeen järkytyimme, kun lopulta törmäsimme Piparuddenin niemen kärkeen. Olimme tunnin meloneet nollanäkyvyydessä, tuulessa ja kohtalaisessa aallokossa puhtaasti kompassin varassa, mutta olimme 50 metrin sisällä suunnitellusta kurssistamme. Haluaisin ajatella, että tämä johtuu minun uskomattomista suunnistustaidoistani, mutta onnella oli todennäköisesti aika suuri vaikutus asiaan.

Nyt olimme vihdoinkin saavuttu viimevuodelta tutuille vesille, mutta nyt nousi lopulta se myrsky, josta meitä oli jo keskiviikkona varoitettu. Kun lähdimme tauoltamme jälleen liikkeelle ja kiersimme Piparuddenin, meitä oli vastassa kovin tuuli ja aallokko, mitä oltiin toistaiseksi koettu. Tuuli oli niin kova, että se tahtoi ajaa meidät rantaan kiinni, missä murtuvat aallot puolestaan heittelivät kajakkejamme kuin kylpyleluja. Seuraavat kahdeksan kilometriä olivat ylivoimaisesti matkamme kovimmat. Seuraamamme rantaviiva koostui jyrkistä kallioista, joiden lähelle ei aallokon ansiosta ollut mitään asiaa joten taukoiluun ei ollut mahdollisuutta. Vesilläkään ei oikein voinut levätä, sillä aallot ja tuuli ajoi meitä huolestuttavaa tahtia kohti kallioita. Tämän kaiken lisäksi meitä kasteli tasaisin välein raskaat sadekuurot.

Turhauttavinta tässä oli tietää, että päämäärämme oli kahdeksan kilometrin päässä suoraan etelässä, mutta siihen suuntaan ei vaan yksinkertaisesti päässyt. Jouduimme siis kiertämään idästä Storholmenin takaa, josta jatkoimme Käringholmenin kautta Utterholmenin kupeeseen. Tuuli kuitenkin vain yltyi, ja Utterholmenille tullessamme tuuli piiskasi aaltojen harjat litteiksi. Matkaa Hangonkylän satamaan ei ollut enää kuin viisi kilometriä, mutta se ei auttanut: eteenpäin ei ollut menemistä. Jouduimme lopulta rantautumaan Sandskärille, jonne pystytimme leirin ja mietimme miten täältä oikein pääsisi maihin.

Soitimme Kapteeni Nordlundille, Operation Red Herringistä kuuluisaksi tulleelle huoltopääliköllemme, ja hän lupasi tulla etsimään meitä veneellään. Kävi kuitenkin ilmi, että keli oli niin huono, että moottoriveneelläkään ei tahtonut päästä vastatuuleen, joten jouduimme suureksi pettymykseksemme viettämään vielä yhden yön merellä.

Päivä 7

“Löysimme pienen hiekkarannan, jolle rauntauduimme ja totesimme, että ei vittu ikinä enää lähdetä merille.”

Heräsimme varhain lauantaiaamuna siinä toivossa, että tuuli ei olisi vielä ehtinyt nousta kunnolla. Teltasta ulos tullessamme näimme kuitenkin, että vaikka taivas oli kirkas, merellä oli vieläkin vaahtopäitä. Lopulta päätimme yrittää meloa itään saarten suojassa ja rantautua Santalan satamaan, josta voitaisi päästä maata pitkin Hangonkylään.

Näin teimme, ja 15 m/s tuulen puhaltamina saavuimme Santalan satamaan ennätysajassa, joskin melko märkinä. Löysimme pienen hiekkarannan, jolle rauntauduimme ja totesimme, että ei vittu ikinä enää lähdetä merille.

Keräsimme kajakeistamme arvokkaimmat varusteet kantoon ja hankkiuduimme Nordlundeille nopeinta mahdollista reittiä. Lopulta meidät tultiin poimimaan Hankoniementien varrelta autolla, josta meidät siivitettiin äkkiä saunaan, lyötiin kaljatölkit käteen (Juuson tapauksessa jallushotti) ja käskettiin rentoutua.

Minulle kovalta retkeltä palaaminen on yksi hienoimpia tunteita, mitä maa päällään kantaa. On äärimmäisen rentouttavaa kokea, että voi vihdoin luovuttaa ohjat jollekin muulle, laskea kantamuksensa harteilta ja unohtaa suunnistamisen. Etenkin ihmisten kanssa retkeillessä kantaa aina jollakin tasolla vastuuta heistä, vaikka he ovatkin aikuisia ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisesti mukana. Tämä oli yksi niitä harvoja retkiä, joilla olen lähtiessä miettinyt olisikohan sittenkin pitänyt kirjoittaa testamentti ensin. Vaikka me pyritään aina tekemään asiat turvallisesti, niin 260 kilometriä melontaa keväisellä ja välillä myrskyisellä saaristomerellä (saimme myöhemmin kuulla, että tuuli oli pahimmillaan 18 m/s) sisältää aina riskejä. Näin ollen oli hieno tunne istahtaa saunan lauteille olut kädessä siinä tiedossa, että mikään ei ollut mennyt radikaalisti päin vittua.

Tuotearviot

Turon tuotearviot

Mil-Tec Sports alushousut

Uskomatonta näissä pöksyissä on se, että ne tuntuvat hyvältä koko ajan. Yleensä kosteutta siirtävät vaatteet tuntuvat ikävältä, jos pääsevät kastumaan kunnolla, mutta sportseista tulee puettaessa ikään kuin toinen nahka. Tavallaan sekin, että sulla on jatkuvasti kalsarit persvaossa on aika jees jos siihen suhtautuu sillä tavalla pöystimishenkisesti.

Aclima Woolnet

Testattu tuhat kertaa, mutta minkäs teet. Täydellinen vaate melkein mihin tahansa olosuhteisiin. Kajakilla kippaaminenkaan ei huoleta (paitsi, jos silmissä sumenee ja taju lähtee) niin paljoa, kun on merinovillaa alla. On vaikea uskoa kuinka hyvältä märkä alusasu voi tuntua meloessa.

Rothco ECWCS Gen III Level 2 tekninen alusasu

Ajattelin alkuun, että tällainen hieman kakemmille keleille tarkoitettu tekninen alusasu ei välttämättä ole erityisen hyvä kastuttuaan, mutta olinpas väärässä. Jos merinovillavehkeitä kehutaan kokoajan, niin kyllä pitäisi level-kakkostakin. Yllättävän mukava hieman kosteanakin (joskaan ei läpimärkänä) ja kuivuu tosi nopeasti. Tämä on myöskin ollut viimeaikoina ykkösvaihtoehto, jos pitää nukkua liian köykäisessä makuupussissa liian kylmässä ilmassa. Kosteudensiirto-ominaisuudet meinaan takaavat aika mukavat yöunet.

Teseman polvisukat, merinovillaa

Ei mitään urheilusukkia, mutta yllättävän mukavat varsinkin, jos täytyy pitää jalkoja paikoillaan. Merinovilla on merinovilla on merinovilla. Lähinnä suosittelen näitä kyllä pukeutumishommiin polvihousujen kavereiksi.

Mil-Tec BW-mallin villapaita, musta

Vähän kummallinen löysä leikkaus, kun on tottunut brittimallin tiukkaan istuvuuteen, enkä sen tähden meinaa ikinä käyttää tätä paitaa noin siviilikäytössä. Kun ollaan leikkimässä operaattoria saaristossa, on homma ihan toinen. BW-mallin villis oli mulla käytössä lähinnä yksinomaan taukovaatteena (oli myös eräällä lyhyemmällä reissulla tossa aikaisemmin) ja onhan tämä tosi hyvä villapaita ja tuntuu jopa laadukkaaltakin. Vahvikkeet on ihan kivat jne. Paremman näköinen kuin useimmat eräjormavaatteet. Siinäpä se. Osta pois.

Propper Lightweight Tactical Uniform

Mähän olen siis käyttänyt tätä huonomman kelin lenkkipukuna aina siitä lähtien, kun me näitä saatiin varastoon. Sopii siihen erinomaisesti, eikä oikeastaan yllättänyt, että sopii myös melomiseen. Ainakin uutena hylkii tosi hyvin vettä ja ennenkaikkea kuivuu salamana. Leikkaus on niin hauska, että on ihan sama, että oletko mountissa takomassa vihollistasi naamaan, juoksemassa häntä karkuun tai heiluttamassa melaa Turun saaristossa. Toimii. Pusero ei nyt omaa tyylisilmääni miellytä, mutta esim. ovihommiin sopii kuin nakutettu (pysyy myös aika hyvin housuissa jos joutuu ähertämään asiakkaiden kanssa). Housut sen sijaan toimivat vaikka serkkusi häissä. Jos nyt jotain ostat, niin osta nämä.

U.S.N. wet weather parka

Ette ehkä tiedä, mutta jos teillä ei ole tällaista on syytä olla todella, TODELLA kateellinen. Käsittämätön amerikannero tehnyt tällaisen sadetakin, jolle ei edes gore-tex pärjää. Mageus on huippuluokkaa ja vaikka vähän hiostaakin, niin ei tunnu inhottavalta.

BW sadetakki, oliivinvihreä

Ihan mukava kevyt gore-takki, jonka hihansuut saa kivasti suljettua, ettei vesi mene hihaan. Ainoa vika tässä on, että kun se lopulta kastuu kunnolla, on sen kuivattaminen hieman hankalaa. Helposti hintasa väärti, muttei ehkä paras mahdollinen melomiskäyttöön. Osta nyt tämäkin, kun kerran oot vauhtiin päässyt.

Norjalaiset viidakkomaiharit

Ovat olleet mulla testikäytössä jo jonkin aikaa ja sanoisin, että aika pirun hyvät kengät. Aika inhottavat kajakkikäytössä, kuten mitkä tahansa maiharit, mutta muutoin tosi kivat. Materiaalissa on sopivasti corduraa ja nahkaa ja pohja on sama kuin ksk3000-kengässä. Nopea pukea ja riisua, pehmikkeitä kivasti oikeissa paikoissa, tukeva, muttei liian. Nämähän eivät vielä kirjoitushetkellä ole tuotteena meillä, mutta toivottavasti pian ovat.

BW topparukkaset, oliivinvihreät

Olin hieman yllättynyt kuinka hyvä näillä oli meloa. Mitään muutahan näillä ei sitten pystykään tekemään, mutta onpa sakemanni tehnyt hyvät rukkaset. Kalvotetut, vuoritetut rukkaset!!! Ja ei tosiaan tullut vesi läpi paitsi kerran yhden rannan tuntumassa, kun löi aallot yli kokoajan. Osta ihmeessä!

Mil-Tec neopreenihanskat

Äkkiseltään vois kuvitella, että neopreenihanska ois hyvä idea, kun on melomassa kylmissä vesissä. No varmaan olisikin, jos olisi jonkinlainen tartuntapinta kämmenpuolella. Neopreeni on tosi hyvä materiaali ja nämä hanskat on ihan hintansa arvoiset, mutta melonta on huomattavasti kivempaa vaikka paljaalla.

Rothco boonie-lierihattu, Tiger Stripe, ripstop, puuvilla

Tästä en sano muuta kuin, että kyllästät tämän Fabsililla, niin sulla on universumin makein vedenpitävä boonie. Tiger Stripe on paras kuvio ikinä. Aina ja ikuisesti! Jos väität muuta, olet väärässä. Tosin tämä kyseinen ei kyl ole se ihan magein Tiger Stripe.

Hollantilainen Baretti

Baretti on tosi aliarvosettu päähine lähinnä sen takia, että hipsterit sun muut baskerivillet käyttävät sitä, ja tällaiset kaverit on hieman arveluttavia. Lämpöähän haihtuu valtavasti päästä, joten tämmöinen villahattu on omiaan pitämään kuumat värinät sisällä. Lisäksi tätä on oikeasti aika hankala saada kunnolla kastumaan. Älä nyt ala käyttämään barettia julkisesti, koska se on mautonta, mutta retkeilyhommissa voit ihan rauhassa käyttää. Oikeesti tosi funktionaalinen juttu!

Mil-Tec Watch Cap

Joko olen hieman sekaisin tai tämä hylkii vettä uutena. Mutta oli miten oli, villapipo, joka vielä saa sut näyttämään joltain SBS-operaattorilta. How cool is that?!

Norjalainen makuupussi M94

Mukava, lämmin makuupussi, mutta jos meinaat joutua tavalla tai toisella vesisateen uhriksi, kannattaa hommata päällispussi. Tällöin tämä sietää vettä paljon paremmin. Gore-päällinen on sitten oikeesti taivasalla vesisateessa nukkumiseen. Mutta sinänsä tämä on mainio pussi ja hengittää aika kivasti vaikka onkin kylmemmille keleille tarkoitettu.

Therm-A-Rest Trail Scout, Regular ilmatäytteinen makuualusta

Jos ostat tällaiset itsellesi, kannattaa se täyttää ja tyhjentää pariin otteeseen ennen reissuunlähtöä. Puhalteluhommat kannattaa jättää ihan vain lopputäyttöön. Tosin, jos et puhaltelua pelkää, saa tämän tosi nopeasti täyteen muutamalla hönkäisyllä. Kestävä, hyvin eristävä ja ainakin mulle riittävän kokoinen. Paljon pidemmälle tai lihavalle voi olla hieman epämukava. Menee kivan pieneen tilaan.

Aloksakit

Nämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan aika loistavia pussukoita. Näitä ei vielä kirjoitushetkellä ole saatu myyntiin, mutta kerronpa niistä silti. Kysessä on siis superminigrip-pussi, jota on joku muukin testaillut ja hyväksi havainnut. Ensimmäinen asia, josta tykkäsin oli muovin kirkkaus, kosketusnäyttäasiat erottuvat (ja toimivat) täydellisesti muovin läpi, eikä kameran linssiinkään juuri vääristymiä pussista tule. Sulkumekanismi on niin yksinkertainen, että tyhmempikin osaa käyttää, enkä saanut näitä rikki. Survoin nimittäin joka aamu makuupussini tällaiseen pitkulaiseen säkkiin. Voimaa sai käyttää ihan reilusti, eikä pussi mennyt viikon aikana miksikään. Hintaansa nähden ihan ylivertaisia vedenpitäviä pusseja kaikenmaailman roinalle. Osta ihmeessä ja erikoistilaa vielä lisää kokoja, joita meillä ei normaalisti ole valikoimassa. No problem!

Mountain House -retkiruoat – Tilapäisesti loppunut

Hyviä ruokia. Parempia kuin muut. Säilyvyys viisi vuotta. Enough said.

Bollé Solis aurinkolasit

Olen vuosikaudet käyttänyt ainoastaan samanmallisia peililaseja kuin Rob Halford, koska Rob Halford on aika magee vanha nahkamies, mutta hajotin taas tässä taannoin yhdet sellaiset ja päätin, että voisin kokeilla jotain muuta. Nämä sattuivat sopimaan mun päähän ja lisäksi voi ammuskellessakin näitä kivasti käytellä. Laseissa on uskomattoman värityksen lisäksi se mukava puoli, että valo ei pääse mistään suunnasta häikäisemään, lasit kun istuvat todella lähellä kasvoja ja ovat hieman kaarevan malliset.

Juuson tuotearviot

Mil-Tec ECWCS-takki irroitettavalla fleece-vuorilla, musta

Yllättävän hyvä takki. Kalvohan ei täyttä vedenpitävyyttä tuonut, kuten ei ole tarkoituskaan. Tästä johtuen takki tuntui oikeasti hengittävän. Erityismaininta kainaloiden tuuletusaukoista, jotka saa vetoketjulla auki pitkälle kyynärvarteen. Ihan loistojuttu lämmönsäätelyä varten!

Tän takin fleece-vuori on melko uskomaton. Hyvä lämpökerrasto/taukovaate, näyttää tosi särmältä ja löytyy vielä omat vetoketjulliset taskut.

MSR Pocket Rocket keitin

Pirun näppärä keitin. Ei mitään negatiivista sanottavaa. Pieni, tehokas ja nopea käyttää. Ainoat epäilykseni kohdistuivat keittimen pystyssä pysymiseen maasto-olosuhteissa. Käytössä oli meidän myymistä kaasupatruunoista suurin 450 grammainen ja astiana perinteinen Bundeswehrin pakki. Koko hökötys näytti kasattuna huvittavan korkealta ja huteralta, mutta tämän kanssa ei siltikään ollut mitään ongelmaa. Parhaimmillaan pakissa lämmitettiin kolme ruokaa kerralla ja loppu oli täynnä vettä.

Mil-Tec makuualusta, itsetäyttyvä

Kajakin rajallinen kuljetustila pakotti mut harkitsemaan toista makuualustaa solumuovisen suosikkini, SA makuualustan, tilalle. Olen aina ollut vähän skeptinen ilmatäytteisten makuualustojen suhteen, mutta Mil-Tecin luomus toimi retkellä yli odotusten. Tämän kanssa nukkuminen oli todella miellyttävää, enkä pienistä kurittamisista huolimatta saanut makuualustaa rikki. Mukana tulleen paikkaussarjan kontaktiliima kuitenki meni käyttöön Turon kajakin korjauksessa.

Myös täyttö ja tyhjennys olivat hyvin pikaisia toimintoja. Kannattaa kuitenki ehdottomasti puhaltaa makuualusta mahdollisimman täyteen mukavien unien varmistamiseksi.

BW baretti, jägergrün, käytetty

Ainoa päähine, jota käytin koko reissulla. Olihan mulla mukana pipoa ja muuta, mutta särmältä näyttäminen on maastossa mielestäni erittäin tärkeää. Muistoksi tästä jäi Puolan lippua muistuttava rusketus takaraivoon. Kiva.

Mutta ihan tosissaan – villakankaisena baretti on todella hyvä päähine märkiinkin olosuhteisiin. Läpimäräksi tätä en saanut missään vaiheessa. Kevyenä päähineenä se näyttää hyvältä ja korkekauluksisen, hupullisen takin kanssa suojaa täysin riittävästi.

>NATO taistelumuona-annos

Miellyttävää vaihtelua retkiruokaan. Perinteisen ”lisää kuuma vesi”-kuivamuonan sijaan nää on valmiita syötäväks. Lämmitettynä toki hieman parempaa. Ja sit nää on kans ihan oikeeta ruokaa, suunnilleen ruotsinlaivan aamupalabuffetin tasoa.

Mil-Tec makuupussi 3D Hollowfiber, oliivinvihreä

Tää reissu vahvisti mun käsityksiä tästä pussukasta: tosi hyvä! Olen nukkunut tällä alle -10 celcius-asteen, joten melaretken yölämpötilat eivät paljoa huolettaneet. Hupun ja pussin yläosan kiristyksillä pystyy myös hyvin säätelemään lämpötilaa. Jos tarttet hyvän ja halvan uuden pussin, nii osta tää!

Bullet Meal

Paljon oikeanlaista energiaa valmiina syötäväksi. Ja oikeesti vielä hyvää. Näiden avulla pystyttiin hyppäämään aamupalan lämmittämisen yli ja säästämään aikaa. Ihan ehdottoman hyvä asia pitää aina mukana repussa.

Brage Flamewool boxerit

No hei, mulla oli viikon ajan samat boxerit jalassa. Eikä edes ahdistanut yhtään. Tosi mukavat, ei tunnu ikävältä märkänäkään. Liat ja hajut irtoaa melko hyvin tamppauksella ja tuulettamisella. Nää ei myöskään kangistu samalla tavalla kuin keinokuituiset tekniset vaatteet. Parasta mitä päällesi voit laittaa. Oikeesti.