Varustelekan kenttätestaus II: Marssi 2.-4.7.2010

Jaa Facebookissa Jaa Facebookissa

Tällä kertaa kenttätestissä oli myös kauniimpi sukupuoli edustettuna, sillä Akseli päätti palata rintamalle mielummin, kuin lähteä enää toistamisiin minun kanssa retkelle. Saana, firmamme toiseksi miehekkäin työntekijä, vastasi kutsuun ja astui täyttämään Akselin gore-kalvotetut saappaat.

Aloittaessamme matkaamme Luukkaan ulkoilualueelta meillä ei oikeastaan tarkkaa reittiä ollut suunniteltuna, ainoastaan tavoite; Holma-saarijärvi. Koska pääsimme vasta noin 17:30 liikkeelle, olimme hiukan kahden vaiheilla pitäisikö meidän vaan pyrkiä suorinta reittiä perille, vai lähtisimmekö maisemakierrokselle ensin. Koska keli oli hyvä ja ainakin minulla oli hyvä fiilis, sain ympäripuhumisen lahjoillani suostuteltua Saanan pidemmälle reitille mukaan.

Se meinasi osoittautua kohtalokkaaksi virheeksi.

Lähdimme siis pahaa aavistamatta Luukkaan pidemmälle luontopolulle päästäksemme kävelemisen tunnelmaan, ja noin neljän kilometrin jälkeen pidimme ensimmäisen taukomme Mustalammen rannalla. Tähän mennessä matka oli sujunut varsin ongelmitta ja mukavasti ilta-auringon paisteessa, ja aloin epäillä olikohan nyt ihan reilua saada palkkaa tällaisesta. Tämä tunne vahvistui entisestään, kun Saana kaivoi reppunsa uumenista pari palaa suklaakakkua. Epäilykseni ei kuitenkaan estänyt minua nauttimasta idyllisestä maisemasta ja pähkinäisestä kakusta (miettikää nyt, pähkinää!) täysin siemauksin.

Jatkaessamme kävelyä alkoivat kuitenkin ensimmäiset ongelmat oireilemaan. Ensinnäkin minun “rinkkani” tukiranka, joka oli sanonut sopimuksena irti jo ennen Luukkaaseen saapumista, alkoi tehdä elämästäni vaikeaa. Tämän lisäksi Saanan repun säätövaran puutteellisuus söi vähitellen ja salakavalasti hänen moraaliaan. Aloittaessamme Luukkaa – Pitäjänmäki etappia hänen ärtymyksensä reppua kohtaan oli vain kasvanut, mikä sai minut ehdottamaan reppujen vaihtoja (minä en vielä tässä vaiheessa hirveästi vihannut rinkkaani). Tästähän se lysti vasta alkoikin, sillä Saana vihasi reppuani välittömästi ja intohimoisesti. Hän käveli pari askelta sen kanssa, minkä jälkeen hän heitti sen kiroillen ojaan, potkaisi sitä ja otti oman reppunsa takaisin. Jatkoimme siis kumpikin omilla repuillamme eteenpäin.

Seuraava tauko pidettiin kalliolla hakkuuaukean reunalla pari kilometriä Luukkaan eteläpuolella. Kello oli tässä vaiheessa noin kahdeksan, ja tämä oli ensimmäinen kunnon huoltotaukomme, jonka aikana teimme muun muassa lämmintä ruokaa ja vaihdoimme varustusta viileämmälle ja hyttyspitoisemmalle kelille sopivaksi. Koimme jälleen kenttätestauksen ylpeitä perinteitä jatkaen jännittäviä ja humoristisia hetkiä brittiläisten kenttämuonien parissa. Ensimmäinen ruoka, jonka päätimme syödä, oli Lamb Stew and Potatoes. Tämä kuullosti meidän mielestämme aika lupaavalta, ja uskalsin jopa toivoa, että papujen vitsauksesta olisi vihdoin päästy. Moni varmaan osasikin jo arvata, että pussin avaaminen kuitenkin paljasti vain todella suuren määrän papuja. Voi olla vaikea hahmottaa sitä papujen paljoutta, joka brittiruoista löytyy, joten tästä tietoisina otimme kuvia todistusaineistoksi. On kuitenkin myönnettävä, että sieltä muutama perunanpalanenkin lopulta löyty, kunhan hiukan jaksoi kaivaa.

Toinen jännittävä asia, jota pääsimme kokeilemaan tällä tauolla, oli sveitsiläinen hätäkeitin. Emme ihan osanneet vielä suhtautua tähän laitteeseen, sillä seoli jotenkin liian pienen ja kätevän oloinen ollakseen hyödyllinen. Epävarmuutta lisäsi se, että laitteessa oli käyttöohjeet ainoastaan saksaksi, ranskaksi ja italiaksi. Tämä aiheutti pientä sanaharkkaa, sillä minä olin vahvasti sitä mieltä, että Saanan olisi pitänyt saada italialaisesta tekstistä selvää, kun taas minun olisi periaatteessa pitänyt ymmärtää saksaa. Ratkaisimme tilanteen lopulta hakkaamalla laitetta purkinavaajalla, kunnes siitä paljastui palava geeli. Näin saimme lopulta ja pitkän odottelun päätteeksi lämmintä lammaspataa illalliseksi.

Loppumatka Pirttimäkeen meni yllättävän nopeasti ja ilman suurempia välikohtauksia, poislukien hiukan surrealistinen hetki, jolloin maa muuttui sammakoiksi. Kävelimme ihan tavallisen oloista metsätietä pitkin, kun yhtäkkiä Saana havaitsi sammakon. Jäimme ihmettelemään sitä, kunnes huomasimme toisen. Jatkoimme vielä muutaman metrin eteenpäin, ja yhtäkkiä maa kirjaimellisesti kuhisi noin peukalonpään kokoisia sammakoita. Niitä oli niin käsittämättömän paljon, ettei meinattu kyetä jatkamaan matkaa jalan. Vähän aikaa yritimme väistellä niitä, muuta meno kävi niin hitaaksi, että lopulta meidän täytyi vaan purra hammasta, tarpoa menemään ja yrittää parhaamme mukaan olla astumatta minkään elävän päälle. Noin sadan metrin jälkeen maa oli onneksi taas vapaa ökkötörriäisistä ja pääsimme jatkamaan esteittä matkaa Pirttimäkeen.

Pirttimäkeen saapuessamme oli kello hieman yli kymmenen, ja aurinko oli jo laskemassa. Matkaa lopulliseen tavoitteeseen oli noin jäljellä noin 15 kilometriä, joten jouduimme hetken harkitsemaan tavoitteen muuttamista. Lopulta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa (Lekan nimeen!). Minä vedin Royal Marines Commando- uniformuni päälle, Saana söi Fruit Berry Combo- jyväsiä, ja näiden voimalla jakoimme matkaamme varusteongelmista huolimatta.

Marssin seuraavasta, ja samalla perjantai päivän viimeisestä, osuudesta on aika vaikea kirjoittaa. Tämä johtuu monesta asiasta, kuten muun muassa kivun, väsymyksen ja pahan mielen muistelemisesta. Suurin tekijä on kuitenkin se psyykkinen turtumus, johon meidän oli vajottava, jotta saisimme raahattua (Saanan tapauksessa epäsopivaa ja minun tapauksessa huonoa) reppujamme Nuuksiota kohti. Pelkästään sen ajatteleminen pysäyttää luovuuden kuin seinään. Koen kuitenki velvollisuudekseni välittää jälkipolville kokemuksemme tuolta perjantai-lauantai väliseltä yöltä.

Ensimmäiset muutamat kilometrit Pirttimäen jälkeen menivät vielä kohtuun hyvin, mutta sitten tuli pimeä ja kurjuus. Muistelisin, että kohdattiin sama vasemalle kääntyvä mutka ainakin kolme kertaa tuon marssin aikana, ja aloin vähitellen olla varma, ettei matka ikinä päättyisi. Kohtasimme jossakin vaiheessa kyltin, jonka mukaan jäljellä olisi 3,9 kilometriä, mutta tunnin kävelyn jälkeen toinen kyltti väitti jäljellä olevan 3 kilometriä. Minun Recon Bootsini valitsivat hetkensä hyvin ja alkoivat juuri tuolla välillä hiertämään oikein kunnolla, ihan näin riemua lisätäksensä. Jouduimme myös välttämään taukojen pitämistä, sillä oli todellinen vaara olemassa, ettemme lähtisi enää liikkeelle sen jälkeen. Lopulta minun oli tarjouduttava kantamaan myös Saanan reppua, sillä vaikka hän ei itse sitä ikinä suostuisi myöntämään, aiheutti se silminnähtävästi paljon tuskaa hänelle.

Jonkun määrittelemättömän ajan kestäneen zombie-henkisen laahustamisen jälkeen edessä alkoi lopulta näkyä valoja. Oikaisimme suoraan metsän halki niiden luo ja löysimme näin, vihdoinkin, Solvallan urheilukentän. Kiskoimme siellä kengät jaloistamme, tassuttelimme hetken tekonurmella ympyrää ja menimme sitten vaihtopenkille istumaan hetkeksi. Päätimme sallia itsellemme pienen tauon, sillä valaistulla kentällä hieman syöneinä oli helpompi uskotella itselleen, että perille ei enää ollut kovin pitkä matka.

Noin vartti istuttuamme ja hajoiltuamme toisillemme varusteistamme, päätimme lähteä viimeiselle marssipätkälle. Pääsimme tässä vaiheessa melko tehokkaasti havainnollistamaan valon vaikutusta ihmisen mielialaan, sillä kävelimme Solvallan jälkeen jonkun matkaa valaistua asfalttitietä pitkin. Tällöin vielä riitti jaksaminen huumoriin, mutta kun lähdimme kävelemään valaisematonta Haukkalammentietä Haukkalammelle päin, alkoi huumori loppumaan. Vähitellen kumpikaan meistä ei oikein reagoinut puheeseen, eikä myöskään pahemmin tuottanut sitä. Nuuksionpäätä ohittaessamme huomasimme, että aurinko oli jo nousemassa, mutta tämäkään ei siinä vaiheessa oikein moraalia jaksanut kohottaa. Lopulta keskitimme kaikki voimamme pääsemään mahdollisimman nopeasti Holma-saarijärvelle, jotta pääsisimme nukkumaan.

Lopulta saavuimme Holma-saarijärven rannalle. Kompastelimme ja valuimme vedenrajaa möyten vastarannalle, josta lähti silta järven nimikkosaarelle. Ylitimme sillan, heitimme reppumme niin kauas, kun vain pystyimme (kyse on senttimetreistä) ja vajosimme polvillemme. Minua pyörytti ja oksetti niin paljon, että aloin kömpiä epämääräistä ympyrää maassa; Saana puolestaan vain istui ja tuijotti tyhjyyteen. Kello oli tässä vaiheessa 03:30. Hetken taas hajoiltuamme otimme itseämme niskasta kiinni, pystytimme BW taisteluparin teltan todella huonosti ja menimme, vihdoinkin, nukkumaan.

Päivä 2

Perjantai-lauanatai välinen yö nukuttiin huonosti ja katkonaisesti kovasta väsymyksestä huolimatta. Ensinnäkin huonosti koottu telttamme jätti verenhimoisille pikku hyttysenperkeleille runsaasti aukkoja, joiden kautta ne pääsivät meidän kimppuumme. Tämä valvotti meitä molempia jonkin aikaa, kunnes Saana veti hyttysverkon päähänsä, jonka jälkeen se valvotti enää minua. Kurjuuden palvojana jätin myös makuualustani kotiin (Saanalla oli 4cm paksu itsestääntäyttyvä alusta…), mikä kehitti vähitellen intiimin ja intohimoisen viha-viha suhteen minun ja erään juuren välille ja söi myös uniaikaa tehokkaasti. Lopulta minäkin sain kuitenkin unenpäästä kiinni ja kuorsasin jopa iloisesti valokuvaaja-Samun aamuisen soiton läpi.

Kun lopulta heräsimme joskus kymmenen aikoihin, oli olo vieläkin melko tokkurainen, joskin huomattavasti edeltävää yötä parempi. Pienen psyykkaamisen jälkeen saimme itsemme vaivalloisesti väännettyä ulos teltasta ja aamu-uinnille, minkä jälkeen söimme ruhtinaallisen, pääasiassa pavuista koostuvan, aamupalan. Pienen ruokalevon jälkeen koimme olevamme tarpeeksi palautuneita, jotta voisimme vähitellen alkaa harkitsemaan vesistönylityksen toteuttamista. Tein pari koe-uintia Saanan syödessä kannustavasti keksejä rannalla, ja päätimme lopulta eteläranta-pohjoisranta ylityksen olevan paras vaihtoehto. Enää puuttui Samu, joka oli tunnin aiemmin ilmoittanut saapuvansa puolen tunnin kuluttua paikalle.

Kävi ilmi, että Samu oli eksynyt matkan varrella jonnekin Nuuksion metsätielle. Koska hän itsekin tuntui olevan hiukan epävarma sijainnistaan, päätimme syödä vielä lounaankin odotellessamme. Parin paputäytteisen tunnin jälkeen mies lopulta ilmaantui kuin ilmaantuikin paikalle, ja pääsimme näin pitkään odotetun vesistönylityksen varsinaiseen toteutusvaiheeseen. Vedin siis uikkarit jalkaani, sidoin vedenpitävät kantosäkkini repun ulkopuolelle kiinni irtohihnoilla ja kävin mielessäni kaikenlaisia kauhuskenaarioita läpi. Reppukin tuntui niin painavalta, että olin ihan varma sen uppoavan kuin kivi tai toimivan parhaassa tapauksessa kamalana vetoankkurina. Raahasin kuitenkin väsäelmäni rantakalliolle, epäröin hetken ja lykkäsin sen sitten veteen.

Uskomatonta. Kerrankin kenttätestausreissulla jokin meni ihan kuin elokuvissa. Reppu tuskin upposi enemmän kuin jos olisin hiekkamonttuun sen heittänyt, ja kantosäkitkin kelluivat kuin rantapallot, vaikka niissä oli muun muassa vaatteita ja kenkiä. Hieman epäuskoisena astuin itse veteen, sidoin rinkan itseeni paracordilla siten, että se raahasi pari metrin takanani ja lähdin ylittämään lampea. Odotin koko ajan, että reppu hörppäisi vettä ja lähtisi uppoamaan, mutta mitään ei käynyt. Reppu kellui vastarantaa lähestyessäni hiukan syvemmällä kuin lähtiessä, mutta uimanopeus ei siltikään juuri kärsinyt. Koko ylityksen ajan Samu juoksi lammen rantoja pitkin ja räpsi kuvia, ja jälkeenpäin meitä harmitti kovasti, että emme tajunneet maalata minua naamioväreillä. Vastarannalle noustessani otimme kutienkin fiilistelykuvia aiemmin mainitusta Royal Marines Commando- uniformustani, mikä lisäsi tunnelmaa merkittävästi.

Tämän tempun onnistuminen avasi täysin uusia ulottuvuuksia tulevaisuuden kenttätestauksia ajatellen. Usein olen karttaa tutkiessani harmitellut sitä, miten pääkaupunkiseudun ulkoilualueiden pitkät ja kapeat järvet vaikeuttavat marssireittien suunnitelua, vaan ei enää! Aloin välittömästi unelmoimaan amfibio-kenttätesteistä, joissa mennään juuri siitä, mistä lystää. Vesistönylityksiä ja kallioiden valloituksia on tiedossa. Bodomjärvikään ei välttämättä enää ole este.

Kun olin vähän alkuinnostuksestani toipunut, kävimme läpi ylitystä jälkiviisauden valossa. Ensimmäinen huomioitava asia on se, että itse reppu on yllättäen todella märkä tällaisen operaation jälkeen, minkä seurauksena sen kantajakin tulee kastumaan aika huolellisesti. Helteellä tämä ei ole katastrofi (joskin epämukavaa), mutta viileämmällä kelillä se on parhaassa tapauksessa perseestä ja pahimmassa tapauksessa kuolemaksi. Tästä syystä suosittelenkin vahvasti kalvopuvun tai vastaavan pukemista ylityksen jälkeen, ainakin kunnes kantolaite on jonkin verran kuivunut. Toinen asia on kantosäkit; toinen niistä kesti kyllä vettä ihan moitteettomasti, mutta toiseen pääsi hiukan kosteutta sisälle. Epäilen tämän johtuneen siitä, että hieman ylitäytin sen, jolloin en saanut käärittyä sitä ihan vesitiiviiksi. Näin muuten on pari asiaa, jotka on syytä pitää kuivana: vessapaperi, ensiaputarpeet ja kenttäkeittimen polttoaine, mikäli sellaista käyttää. Luonnollisesti myös elektroniikkaa ja karttoja sun muita on syytä varoa, mutta etenkin noiden kolmen kastuminen alkaa erityisen nopeasti harmittamaan.

Samu otti tämän jälkeen vielä muutamia kuvia ja poistui sitten takaisin sivistyksen pariin. Minä ja Saana puolestamme pakkasimme leirimme nättiin nippuun, maastoutimme sen ja lähdimme kevennetyllä varustuksella tiedustelemaan mahdollisia reittejä ja yöpymispaikkoja talven kenttätestauksia ajatellen sekä hakemaan vettä Kattilan vesipisteeltä (joka olikin invavessa). Kattilassa saimme keittokatoksessa tehtyä kunnon tulet ensimmäistä kertaa matkan aikana, metsäpalovaroitus kun oli voimassa, mikä kohotti yllättäen moraalia aivan valtavasti. Tajusimme vasta nuotion kohottaessa mielialaamme kuinka turtuneita olimme vieläkin olleet edellisen päivän marssin jäljiltä. Muistisääntö retkeilijälle: Jos on paha mieli, tee tuli. Se auttaa.

Valmistimme tuon nuotion äärellä viimeisen päivällisemme, joka koostui jälleen kerran brittiläisistä herkuista. Tällä kertaa kohdallemme osui Toffee Pudding In Toffee Sauce. Tästä jälkiruuasta on aiemminkin puhuttu kenttätestauksen yhteydessä, mutta se, jos mikään, ansaitsee toisen maininnan. Tämä on uskomaton ruoka. Ensinnäkin se on geometrisesti täydellinen, mikä tekee siitä mahtavan tiilenkorvikkeen. Epäilemmekin, että yksi sen käyttötarkoituksista on pikalinnoittaminen muiden raaka-aineiden puuttuessa. Tätä teoriaa vahvistaa käsittämättömän tahmea kastike, jota on hyvin riittoisasti ateriapussissa mukana ja joka toimii paremmin kuin monet liisterit. Tämän lisäksi itse leivos on niin ihrakyllästetty, että se luultavasti pysäyttää useimpien kiväärikaliiperisten aseiden luodit suhteellisen vaivattomasti (emme kuitenkaan takaa tätä). Tämä jo itsessään tekee siitä mainion varusesineen, mutta ei siinä vielä kaikki; äärimmäisessä hädässä sen voi myös syödä, jolloin se täyttää suunnilleen puolen viikon energiantarpeen viiden minuutin ruokailutuokiossa. Varastomiestämme Teemua lainatakseni: “Aikamoista”.

Syötyämme pari palaa tätä ihmeellistä herkkua olimmekin varsin kylläisiä, joten kaikkien luonnonsuojelusäädöksien vastaisesti lykkäsimme toffeekalikamme mettään ja suuntasimme vähitellen takaisin leiriämme kohti. Saavuimme sinne auringon painuessa puunlatvojen taakse ja jäimme hetkeksi leirisaaremme rantaan ihailemaan maisemia. Eihän siitä mihinkään pääse; kyllä suomen luonto on kaunis. Aikamme ihasteltua kävimme iltauinnilla, tutustuimme erääseen uteliaaseen ahveneen ja teimme sitten iltapalaa. Tämän jälkeen paransimme hieman telttaamme tekemällä siitä pienellä hienosäädöllä hyttystiiviin, mikä seurauksena siitä tuli itse asiassa todella viihtyisä majoitus. Lopulta menimmen nukkumaan, ja tällä kertaa saimme huomattavasti paremmin unta, Saanan kammottavasta kuorsauksesta huolimatta.

Päivä 3 & yhteenveto

Kolmas ja viimeinen kenttätestauksen päivä oli varsin rauhallinen, mikä sopi oikein hyvin minulle ja Saanalle, sillä vaikka olimme perjantain jäljiltä henkisesti jo melkein täysin palautuneita, alkoivat suuret ja mahtavat lihaksemme kipeytyä kunnolla vasta nyt. Kävimmekin vain vielä yhdellä lyhyellä tiedustelukeikalla ennen kotiinpalaamista. Lopulta päädyimme Nuuksionpään bussipysäkille, jossa söimme viimeiset Sausage And Beans- ateriamme ja odottelimme bussiamme, joka pian saapuikin viemään meidät takaisin ihmisten ilmoille. Tällä bussimatkalla ehdimme hieman käydä käpi viikonlopun tapahtumia ja miettiä mikä tarkalleen meni pieleen (sillä pieleen jokin todellakin meni).

Ensinnäkin reissumme aikana ei montaa kilometria loppujen lopuksi kuljettu; lopullinen summa jäänee alle viidenkymmenen. Tästä huolimatta saimme itsemme niin huonoon kuntoon, että meiltä meni toimintakyky käytännössä katsoen kahdeksi vuorokaudeksi, ja vielä kolmantenakin oli paha mieli. Tahtoisin tässä vaiheessa painottaa, että sekä minä että Saana olemme reippaita, paljon urheilevia nuoria. Saana on kovan linjan jalkapalloilija, Lapinvaellusten veteraani ja muutenkin sitkeä sissi, ja minä puolestani harrastan omia lajejani kilpatasolla, minkä lisäksi juoksen työmatkani repun tai rinkan kanssa päivittäin. Tästä huolimatta yksi vaivaisen 35 kilometrin marssi huonosti suoritettuna ja huonoilla välineillä teki meistä täysin hyödyttömiä. Tässä muutamia ajatuksia asiasta ja ohjeita tuleville kenttätestaajille:

1) Pitäkää niitä marssitaukoja. Jokainen intin kutakuinkin arvostettavassa joukko-osastossa suorittanut henkilö tietää, että tunnin välein tulisi pitää 10-15 minuutin tauko, vaikka ei juuri silloin tuntuisikaan, että tarvitsee sitä. Se kostautuu muuten myöhemmin.
2) Kantovälineet ja kengät ovat joko parhaat ystäväsi, tai pahimmat vihollisesi. Panosta niihin. Etenkin huono tai epäsopiva reppu tekee vähitellen elämästä todella, todella kurjaa. Huonoon reppuun ei myöskään yleensä parkkiinnu, vaan se kurjuus kasaantuu päivä päivältä.
3) Pitäkää huoli myös mielialasta. Oikea aika lopettaa päivän marssi ei välttämättä ole silloin, kun jalat pettävät, vaan silloin, kun taistelijapari meinaa käydä päälle. Saanan kanssa ohitimme tuon pisteen noin kolme tuntia ennen marssin lopettamista, mikä meinasi päättä minun päiväni ennenaikaisesti.

Tulevaisuus?

Tämä kenttätestireissu oli minulle henkilökohtaisesti pieni floppi, muutamasta upean kurjasta hetkestä huolimatta. Tulihan tässä verrattua henkistä kestävyyttä varusteiden kestävyyteen, mikä oli yksi kenttätestauksen synnyttäneistä ajatuksista, mutta koin tämän silti jokseenkin epäonnistumisena. Siksi haluankin seuraavaksi lähteä mahdollisimman kevyellä, hyvällä ja kenttäkelpoisella varustuksella all-terrain reissulle. Hillittyä kalliokiipeilyä, järvienylityksiä ja monen monta kilometriä on tiedossa. Nyt pitää vaan se kaveri löytää jostakin…

Loading...