Haltin huiputus Kalottireittiä pitkin syksyllä 2018, osa 2/2

Viimeksi päästiin puoleenväliin Haltin rinnettä, kun olimme päättäneet pyrkiä huipulle vielä saman illan aikana. Kivikkoisessa ylämäessä moraali oli vaarassa hiipua.

Nälkäkin oli vieraanamme mut onneksi jano ei päässyt vielä yllättämään. Essi näki tämän minun naamasta ja piristi tunnelmaa laulamalla edelliseltä Kaldoaivin reissulta tutun Ei mittään (työttömän arkiviisu). Tämä toi virneen naamalle takaisin. Mitäs nää kivet, tuskat ja hikikarpalot on? Ei mittään!

Juu, tätähän sitten lauleskellaan omin sanoin aina vallitsevan tilanteen mukaan. “Kivet ei oo mittään, rakka ei oo mittään, jalkakivut ei varsinkaan oo mittään, polvikipu ei oo mittään, painava rinkka ei oo mittään, Haltille kiipeäminen ei varsinkaan oo mittään!”

Valehuippu valehuipun jälkeen meinas kyl omakin usko pettää omaan jaksamiseen ja suoriutumiseen, mutta periksi ei perkele anneta. Ihmisen kokosia kivenjärkäleitä ylittäessä, polvikivun yltyessä ja hammasta purressa meitä vastaan tuli mies, joka oli tulossa Haltilta alas. Herra oli erittäin hyväntuulinen ja samaistuttava, koska kärsi samanlaisista polviongelmista kun minä. Saatiin tästä kohtaamisesta uutta puhtia ja jatkettiin ylöspäin. Taidettiin olla illan viimeiset kävijät, koska vastaantulijoita ei enää näkynyt.
-Essi

Jos kivet, tuskat ja hikikarpalot kerran ei oo mittään, niin heittämällähän sinne ylös mennään! 1324 metrin korkeudessa ihmeteltiin, että mihin sitä oli oikein tultu. Yläviitosia lyötiin ja huudettiin perkelettä tuulille. Niin kuin tapana on. Pihtsusjärven jälkeen nousua oli tullut melkein 590 metriä. Fiilis oli vielä korkeammalla kuin tämä huippu. Ihmeteltiin maisemia pitkän aikaa, otettiin muutamat valokuvat, syötiin kuivalihaa ja laitettiin nimet vieraskirjaan. Essi kävijänumerolla 182 686 ja minä 182 687. Haltille tuli satatuhatta kävijää täyteen vuonna 2011. Kävijöitä on kerätty vieraskirjaan 1930-luvulta asti.

Jo hymyilyttää vähäsen.

Taustalla näkyy Norja. Ilta tuo tullessaan pilvet taivaalle.

Rajapyykki 303b.

Tämän jälkeen alkoikin tuskallisempi osuus, alaskipuaminen. Jalkapohjat tuntuivat kovin rapeilta ja molemmat polvet vihloivat. Essillä tuntui taasen olevan loppumattomat voimavarat. Jäin hiukan jälkeen ähisemään ja puhisemaan polvieni kanssa. Kun voimat loppuu, niin onneksi sisulla pääsee vielä pitkälle sen jälkeen.

Aurinko laski tunturien taakse, kun laskeuduttiin rinnettä alas. Haltin karu oranssi kivikko ja punertava auringonlasku saivat maaston näyttämään Marsilta. Näissä maisemissa vedettiin vielä pikamarssi takaisin teltalle otsalamppujen valaistessa reittiä, kuin tuntemattoman planeetan tutkijat konsanaan.

Auringon laskiessa maisemat oli ihan kun Marsista!

Nyt se on virallista, Marsissa on vettä.

Leirillä huollettiin jalat uittamalla ne tunturipurossa. Toinen koipeni sai ensimmäisen ja reissun ainoan rakkolaastarin. Saman jalan nilkka oli silminnähden turvoksissa. Päivällinen oli taas pikemminkin yöpala ja kynttilöiden sijaan se nautittiin otsalampun loisteessa.

Kun kolmas päivä läheni loppuaan, höpistiin makuupusseissa vielä hetki. Todettiin tämän päivän matkan olleen yli 22 kilometriä ja kolmen päivän jälkeen matkaa oli noin 60 kilometriä kasassa. Päivä oli jo vaihtunut toiseen ennen kuin uni vei mietteliään mielen muihin maisemiin.

Yöpalaa tunnelmavalossa

Ei tunnu missään, paitsi joka paikassa

Kylläpä uni maistui! Aamulla leiriä ympäröi paksu sumu. Haltia ei näkynyt ollenkaan ja vieressä köllöttelevästä Etu-Haltistakin oli vain vieno aavistus mielessä. Ensimmäinen ajatus oli, että onneksi huiputettiin Halti eilen! Aamupalaa tehdessä muutama eilen ohitettu vaeltaja kipusi kohti sumun peittämää Haltia. Sumu kuitenkin hälveni ennen kuin saatiin kamat kasaan ja päästii takaisin polulle.

4. päivän aamu, sumu jo hälventynyt.

Tästä neljäs päivä alkoikin intensiivisessä merkissä. Eilinen jalkahuolto teki terää ja kävelyvauhti oli yllättävän kova. Pysähdyttiin Pihtsusjärven tuvalla pienelle tauolle ja täällä sattumalta tavattiin Etelä-Suomen retkeilyoppaat (1. ja 2.) ja Uusi pääkaupunkiseudun retkeilyopas kirjat kirjoittanut Raija Hentman.

Nää kirjat on ollu mulle tosi tärkeitä innostuksen lähteitä retkeilyyn ja uusien kiinnostavien paikkojen löytämiseen lähialueilta. Kun mulle tuvalla selvisi, että tää mun edessä seisova henkilö on kirjoittanut nää kirjat, taisin karjaista kovaan ääneen, että “MINÄ RAKASTAN NIITÄ KIRJOJA!”. Tais tulla muillekin selväksi...
-Essi

Tästä eteenpäin polku Meekolle kivikossa tuntui loputtoman pitkältä, vaikka matkaa oli kartan mukaan vain kahdeksan ja puoli kilometriä. Jalkapohjat huutivat jo hoosiannaa vaikka kilometrejä ei päivälle ollut juurikaan tullut. Kengänpohjan läpi tuntui jokainen pienikin kivi samalla lailla kuin paljasjalkakengissä. Pidettiin pikainen lounas vähän aiemmin, kun oltiin alunperin suunniteltu, koska edessä olevaa laaksoa lähestyi vesisade.

Pihtsusköngäskään ei jaksanut innostaa enää uudestaan vaan sen ohi mentiin sutjakasti, taakse jäi myös Vuomakasjärvi ja tokan yön telttapaikka. Molemmilla alkoi olla jalat siinä kunnossa, että näytti jo siltä ettei tänään päästä Meekonjärveä pidemmälle. Pysähdyttiin jalkojen huoltotauolle Vuomakasjoen rannalle. Joen oli juuri ylittänyt yksinäinen taistelija, jonka kanssa vaihdettiin muutama sana. Hän oli eksynyt hiukan reitiltä aiemmin ja joutunut ylittämään joen leveästä kohdasta päästäkseen takaisin Kalottireitille. Upotimme jälleen koivet veteen. Neliasteinen tunturijoki turrutti kivasti kipeät jalat ja sukat vaihdettiin puhtaisiin.

Vuomakasjoki, taustalla näkyy Saivaara.

Motivaatio koheni huomattavasti tauolla ja Essi totesi, ettei me mihinkään Meekolle yöksi jäädä, kun huomenna ollaan jo hotellilla, perkele! Laskeskelin päässäni jäljellä olevia kilometrejä ja kirosin mielessäni kuinka sitkeä sissi Essi on. Huomiselle olisi melkein 30 kilometriä jäljellä. Ei muuta kun rinkka selkään ja töppöstä toisen eteen. Essi sai hyvän etumatkan aina tasaisella sekä alamäissä, kun taas ylämäet oli minulle helppoja. Mentiin Meekon tuvista heittämällä ohi ja kivuttiin seuraavalle tunturille auringon laskiessa Kahperusvaaran taakse.

Essi painaa edellä illan hämärtyessä.

Totista poikaa. Erämaaselfie eli emelfie.

Viisi kilometriä tallusteltiin porojen seurassa kunnes alkoi olla jo niin hämärää, että telttapaikka piti löytää. Paikka löytyikin puron vierestä missä poroja oli reilusti. Tasainen paikka veden vieressä - kelpaa meille paremmin kuin hyvin. Iltatoimien jälkeen Essi sammui kuin saunalyhty, mutta uni ei meinannut tulla minulle millään. Kävin läpi reissun valokuvia puhelimesta ja haaveilin rinkassa kätköissä olevasta kirjasta (Sun Tzu - Art of War) kunnes uni vei lopulta voiton. Päivän tallustelut olivat olleet 20 kilometrin paikkeilla.

Yöllä heräsin useamman kerran, kun poro kävi kuopsuttelemassa maata ja tuhisemassa jotain teltan vieressä. Saatoin päästää yhden tai kaksi ärräpäätä tälle ja heristää samalla nyrkkiä teltan sisällä.

Vikan yön telttapaikka.

Via Dolorosa

Nukuttiin pitkään. Tämä alkoi olla jo reissun teema. Minä olisin kyllä nukkunut vielä pidempäänkin. Makuupussi tuntui hyvin miellyttävältä vaihtoehdolta aamupäivälle. Essi nousi aikaisemmin ja poimi teltan läheiseltä kosteikolta kasan lakkoja.

Lakkaa jälkiruoaksi.

Tehtiin massiivinen puuro aamupalaksi. Sitä syödessä selvisi, mitä poro oli oikein touhunnut yöllä: se oli yöllä käynyt kaivamassa maan auki paikoista, jossa olin käynyt kusella. Liekö tämä ollut hänen rykimisreviiriään ja muukalaisen virtsa piti kuopsutella oikein kunnolla hiivattiin. Tiedä häntä. Aamulla poroa ei enää näkynyt, niin ei päästy kysymään.

Jalat oli vielä aamullakin pirun kipeät. Polvia kolotti, jalkapohjat oli tulessa ja jokainen askel kiven päälle oli tuskallinen, nilkkakin oli turvonnut ja kosketusarka. Essi löi heti aamusta päälle ison vaihteen. Olin kuulemma hiljaista poikaa, kun yritin parhaani mukaan pysyä vauhdissa mukana. Tätä munaravia jatkettiin Kuonjarjoelle asti, jossa pidettiin pieni tauko. Ylämäet oli helppoja mutta jalat huusivat armoa jokaisella askeleella alamäissä ja kivikoissa. Essillä soi tuhannen voltin voimalla päässä joku biisi monta tuntia jota se sitten yritti tavailla. Väitti meikäläisen biisivalinnaksi. En tunnistanut enkä myönnä omaksi.

Jotenki tällee eye for an eye, tooth for a tooth *muminaa* I’m not afraid to die *muminaa*”. Ei saatu mun lurituksista kiinni, kunnes hotellilla selvisi, että se oli Johnny Cashin (Alkuperäinen esittäjä Nick Cave and the Bad Seeds) The Mercy Seat, jota oltiin automatkalla kuunneltu neljä päivää sitten. Hyvä biisi muuten, mut ääk miten raskas korvamato! Ja oli muuten Teron valinta!
-Essi

Kuonjarjoelta jatkettiin kohti Saarijärveä, jossa oli tarkoitus lounastaa. Tässä vaiheessa tämä kivinen ketun polku tuntua jo aika nähdyltä. Mielessä pyöri lähinnä kylmä kalja, sauna ja puhtaat lakanat mutta ei valittamalla ole ennenkään mitään saatu aikaan vaan tekemällä, joten “hymm hymm, mennääs sitten!”

Nämä tokaisut tuli kyl tutuiksi. Aina kun pysähtelin ja jäin ihmettelemään jotain, niin takaa kuului “hymm hymm, mennääs sitte” tai “hymm hymm, jatketaas sit eteenpäin”. Nää muuttui matkan aikana niin automaatilla Teron suusta tuleviksi tokaisuiksi, että loppujen lopuksi aina vaan repeiltiin ihan täysillä näille.
-Essi

Nälkä oli mitä hirvein kun tuvalle päästiin. Tauko pidettiin lyhyenä. Takana oli jo noin 15 kilometriä tälle päivälle. Tuvassa oli saksalaisia vaeltajia meidän kanssa, jotka jatkaisivat vasta huomenna kohti Kilpisjärveä. Ilmeistä päätellen taisivat pitää meitä hulluina kun sanottiin, että jatketaan vielä Kilpisjärvelle tänään ja aiotaan olla perillä neljän tunnin päästä eli päivälle tulee kilometrejä 27.

Tauko nosti mielialaa ja hetken aikaa tuntui, ettei jalatkaan enää vaivaa. Kun menin ääneen puhumaan muille kilometreistä ja aikatavoitteista, niin ei auttanut kun näyttää loppumatkalle. Perkeleen saksalaiset, polttivat Rovaniemenkin. Fiilis oli positiivinen, vaikkakin tuskaisa. Hilpaistaan nopeasti Norjan kautta takaisin kotimaahan.

Kylttiin oli kaiverrettu puukolla “PERKELE”.

Marssitahti oli ärhäkkä, koska tahtotila oli, että viimeinen etappi oli vedetty maaliin neljässä tunnissa. Muutaman päivän aikana pää oli jo ehtinyt kullata muistot tästä loppupätkästä jota mainostin Essille. Muisti sanoi ettei pätkällä ollut kivikkoa, mutta kyllähän se vaan oli samaa perkeleen murkulaa viimeistä rykäisyä myöten. Onneksi sentään näkymät olivat upeat kun aurinko laskeutui tunturien laelle ja Saana häämötti jo horisontissa.

Saana illalla.

Kun viimeiset kilometrit oli enää jäljellä, kirosin jalkoja, jotka eivät enää totelleen käskytystä. Pyyhin räkää poskelta ja sanoin ääneen ettei tästä enää puutu kuin vesisade. Arvaatte varmaan minkälainen sääilmiö nähtiin muutaman minuutin päästä. Mutta silti niin kuin aina ennenkin tähän mennessä - kävelemällä se pitkäkin taival joskus loppuu. Perille päästiin minuutilleen siinä ajassa mitä sakemanneille oli uhottu. Parkkipaikalla oltiin yhtä hymyä, kun kamoja pakattiin autoon. Myö pystyttiin siihen, myö näytettiin sille! Aikaakin meni kaksi päivää vähemmän kun mitä oltiin alustavasti suunniteltu!

Nyt horisontissa häämötti ne puhtaat lakanat ja sauna. Hetken päästä litkittäisiin bisseä (Essi: viintä!) pöydän ääressä ja ahdettaisiin sapuskaa naamariin. Seuraavana päivänä seikkailut jatkuivat sillä auton suunnaksi otettiin Norjan pohjoisrannikko jylhine maisemineen.

Nämä kaksi karua kairojen ja tunturien kulkijaa kiittävät, että jaksoit lukea tänne asti! Nähdään tuntureilla! Jos haluat seurata meidän meininkejä jatkossa, niin löydät meidät Instagramista nimimerkeillä @hevotler ja @lunar_ess

Kaks väsynyttä kulkijaa 110 km myöhemmin.

Mitä reissusta jäi käteen

Tavoitteena oli kulkea reitti seitsemässä päivässä. Essin jalat kulkivat kuitenkin niin kovaa, että homma oli taputeltu viidessä päivässä. Matka oli leppoisan tunturissa jolkottelun sijaan enemmänkin ärhäkkä suoritus. Tiedettiin, että maasto on kivistä ja karua, mutta siltikin kivien määrä yllätti. Reissun jälkeen tuli saunassa rupateltua muiden vaeltajien kanssa, jotka totesivat maaston olevan Suomen Lapin haastavin. Tätä en varmaksi lupaisi, mutta kyllä se pirun haastava siltikin oli. Näin jälkiviisaana olisin myös tehnyt erilaisen kenkävalinnan. Se osui turhan pehmeäpohjaisiin kenkiin tuolle kivikkoiselle maastolle ja rinkan painolle. Jämäkämpi pohja olisi säästänyt jalkoja. Nilkan toipumiseen meni reissun jälkeen reilu kaksi viikkoa kun taas jalkapohjat paranivat parissa päivässä.

Minun rinkka painoi lähtiessä noin 25 kiloa ja Essin himpun verran vähemmän. Rinkka jakoi painon hyvin, eikä heilunut selässä miten sattuu, vaan istui jämäkästi paikoillaan. Kantamiseen tottui taas yllättävän nopeasti noin puolessa päivässä. Rinkka olisi voinut olla kevyempikin, mutta tämäkin kulki mukana oikein kivasti. Yleensä vanha sanonta pitää paikkansa - mitä mukavampaa, sitä epämukavampaa. Mukavaa polulla kevyiden kantamuksien vuoksi aiheuttaa epämukavuutta leirissä, kun taas painavat kantamukset tekevät kävelystä epämukavaa, mutta leirissä on usein mukavampaa. Rinkan painosta olisi varmasti saanut hiottua viitisen kiloa pois painoa erilaisilla valinnoilla ja jättämällä pois jotain vaihtovaatteita. Rinkka oli tietenkin pakattu seitsemän päivän reissua varten myös ruuan osalta.

Lähes kaikki vesi mitä juotiin ja käytettiin kokkailuun, oli joko suodatettu tai keitetty. Suurimmassa osassa paikoista tätä ei olisi tarvinnut tehdä. Muutamasta purosta juotiin suoraan kuksalla ilman mitään vatsavaivoja. Molemmilla oli selässä kolmen litran juomarakot, mutta juomapulloilla olisi pärjännyt ihan yhtä hyvin. Rakon kanssa ei tarvinnut pysähtyä kesken päivän täyttelemään vesivarantoja. Pelkkä juomapullo olisi taas säästänyt alkupäivästä kannettavaa painoa usealla kilolla.

Vaelluksen lounaat olivat pääosin valmista kuivamuonaa, kuten Blå-bandeja. Vedet keitettiin aamupalan yhteydessä ja kaadettiin termariin. Lämpimän lounaan nauttiminen vei aikaa alle 15 minuuttia. Välipaloina oli mukana ruisleipää, voita, Koskenlaskijaa, salamia, pähkinöitä, suklaata ja kaurakeksejä. Päivälliseksi varattiin vähän enemmän vaivaa vaativaa sapuskaa. Itsekasattuja annoksia kuivatuista aineksista, kuten esimerkiksi kuskusia ja kuivattua lihaa.

Reitti takaisin päin olisi ollut myös hauska tehdä omia polkuja jo kerran nähdyn Kalottireitin sijaan. Näin matka-aikakin olisi ollut lähempänä suunniteltua viikkoa. Elo- ja syyskuun vaihde oli tänä vuonna oikein mainio ajankohta Käsivarren erämaassa. Jos teatterista olisi tiedetty etukäteen olisimme varmaankin valinneet toisen ajankohdan, että poluilla olisi ollut vielä rauhallisempaa.

Hyttysiä, mäkäräisiä tai polttiaisia ei näkynyt. Sää kävi kylmimmillään nollassa mutta pääosin oli kymmenen asteen paikkeilla. Vettäkään ei satanut oikein kunnolla, kun parina yönä. Tuuli kävi parhaimmillaan myrskyn rajalla. Sekin onneksemme tuiverti pääosin meidän nukkuessa.

Oli hauska huomata, että reissulla käveli vastaan kaikenlaisia Varustelekan valmistamia tuotteita sekä armeijoiden ylijäämää. Muutaman mainitakseni Särmä Windproof Smock ja sama Särmä TST L4 kenttämaastopuku mikä itsellänikin oli päällä.

Minä olin se, joka jo vuosi sitten alkoi haaveilla Haltin valloittamisesta ja sainkin alkuun vastahakoisen Teron puhuttua reissuun mukaan. Edellisen vuoden Kaldoaivin vaellus antoi mulle hirveän paljon ja sitä myöten kaipasin tältäkin reissulta leppoisaa uusien maisemien katselua ja hiljaisia polkuja. Vaikka minäkin kyl tiesin etukäteen reitin kivikkoisuudesta, oli sen määrä silti jotain mitä en osannut odottaa. Maaston vaikeakulkuisuus ja osittainen tylsyys/saman toistaminen aiheutti suunnilleen vaelluksen puolivälissä mun mieleen sellaisen ajatuksen, että haluan täältä pikaisesti pois ja hotellille sänkyyn nukkumaan. Tästä syystä loppuajan vaellus muuttui melkoiseksi suorittamiseksi kovien päivämatkojen ryskyttäessä jalkoja ja mieltä.

En olis etukäteen uskonut, että musta olis melkein 30 km päivämatkoihin 22,5 kilon rinkan kanssa, mut näin se sisukkuus näköjään jostain kumpuaa! Ja sain vaan kaks rakkoa jalkoihin! Meekon maisemat, kirjailijan tapaaminen ja Haltin valloittaminen oli mulle kohokohtia reissussa. Teatteriväkeä oli paljon, erittäin iloista ja hyväntuulista porukkaa, mutta olisin silti toivonut hieman hiljaisempia polkuja kuljettavaksi. Yksin en olisi tälle polulle lähtenyt, joten suuret kiitokset parhaimmalle matkaseuralle, eli Terolle.
-Essi

Essin lempparituotteet

Särmä TST L1 bokserit: Nää on ihan superhyvät! Vähän lämpöiset oli vielä näillä keleillä, mut pysyi hyvin paikallaan eikä mikään paikka hiertynyt.
Särmä merinourheiluliivit: Nää on ollu pitkien vaellusreissujen ja kylmien kelien pelastaja! Mikään ei oo inhottavampaa kun märät ja kylmät tekniset urheiluliivit viimassa. Nää on lämpöiset, eikä ne tunnu märiltä. Illalla kun nää riisui, niin kuminauhan kohta on ainut joka tuntui kostealta. Yöksi ripustin nää teltan kattoon, niin olivat kokonaan kuivat aamulla.
Särmä merinosukat / premium merinosukat, kevyt malli: Käytin vähän vuorotellen Särmä merinosukkia ja Särmä premium merinosukkia, kevyttä mallia. Kaikista ohjeista poiketen käytin vaan yhtä paria kerrallaan, eikä rakkoja tullut kun tosta viimesen päivän 27 km taipaleesta. Se oli kyl ihan ansaittua, sen verran kaltoin kohtelin jalkoja sinä päivänä!
Särmä retkeilyhousut: Istuvuus oli mulle hyvä. Viileimpinä päivinä nää oli tunnoltaan hyvät, lämpöisimpinä auringonpaisteessa vähän liian hiostavat. Eteen sijoitetut reisitaskut oli tosi paljon mun mieleen, helposti saavutettavissa ja käytettävissä rinkka selässä. Säilytin niissä pääasiassa karttaa ja välillä aluskäsineitä. Lämpimämmillä keleillä ventilaatiot olisi ollut tarpeen, joten siitä pieni miinus.
Särmä TST L1 aluskäsineet: Näitä käytin viileimpinä ja tuulisimpina päivinä. Vaikka näistä toki tuuli lävitse, näissä lämpöasteissa sormet pysyi lämpöisinä. Myös pienessä sateessa nää oli miellyttävät käyttää ja kuivuivat tosi nopeasti. Muutaman päivän hinkkaaminen vaellussauvoihin ei tuonu käsineisiin näkyvää kulumaa, mutta pidemmässä juoksussa varmasti kuluvat hankausta kohdatessaan.
Särmä TST L1 kypärähuppu: Tää on aivan super-asia! Hemmetin monikäyttöinen kapine, käytin putkikaulurina, pipona ja kypärähuppuna riippuen säästä. Nukuin myös tää päässä. Pitkän tukan kanssa tää on siitä hyvä, et kaikki haituvat saa piilotettua tän sisään joten tuuli ei riepottele niitä miten sattuu!

Teron lempparituotteet

Särmä TST L4 kenttähousut: Maastohousujen aatelia! Nämä jalassa on samoiltu metsissä, marssittu sotilasmarssia ja eräilty Lapissa. Vyötärö on riittävän korkea, paikat löytyy polvisuojille. Kovin juttu näissä on liikkumisen vapaus mitä leikkaus tarjoilee. Bonuspisteet long ja short pituuskooista.
Särmä TST L4 kenttätakki: Kenttähousujen taistelupari. Fiksut taskut, jotka toimii rinkan ja sekä muiden rensseleiden kanssa. Yllätyin kuinka nopeasti tämä kangas kuivuu kastuttuaan. Kainaloiden tuuletusaukot ovat osoittautuneet erittäin fiksuiksi.
Särmä TST M05 lierihattu: Silloin kun minä olin armeijassa niin ei ollut mitään tämmösiä seikkailuhattuhömpötyksiä. Pakkohan se oli sitten ostaa ja kokeilla. Pysyy päässä ja suojaa elementeiltä. Toimiva tekele siis. Plussapisteet koon säädettävyydestä. Alla mahtuu erikokoiset pipot ja kypärähuput tarvittaessa.
Särmä TST L1 T-paita, merinovillaa: Lämmittää märkänäkin ja kuivuu nopeasti. Saumat ovat litteät ja hihat mallia raglan, joten ei hierrä rinkan kanssa. Kylillä on puhuttu, että rupeais haisemaan käytössä. Samaa en ole itse huomannut. Viime vaelluksella oli päällä viisi päivää putkeen ja jokaisena kastui hiestä märäksi. Ei haissut omaan tai taisteluparin nenään.
Särmä TST L1 Kypärähuppu, merinovillaa: Don’t leave home without this! Tämä pelastaa kaikenlaiselta harmilta. Monikäyttöinen, menee muun muassa piposta, putkikaulurista ja kommandopiposta. Pakkautuu pieneen tilaan. Laita vaikka jokaisen takin tai housun taskuun ja unohda sinne kunnes tarvitset.

Varusteet ja pakkauslistat