Jotunheimen 26.-30.9.2011

Kirjoittanut: Arne Eriksen
Tuotearviot: Arne Eriksen ja Janne Kuivalainen

Kenttätestaustiimin Pohjois-Norjassa vietetyn kesäloman seurauksena hilpeä joukkomme pääsi kunnolla vuorten makuun, ja kuten olen aiemmin kirjoittanut, siitä kaipuusta ei pääse helposti eroon kun se kerran kyntensä iskee kiinni. Tässä syyskuussa meidän edellisestä reissusta oli tullut kolme kuukautta täyteen, joten päätimme jälleen Jarnon ja Jannen kanssa pakata reppumme ja suunnata takaisin kohti Norjaa; tarkemmin ottaen Jotunheimenin vuoristoylänköä, jossa tarinat kertovat jättiläisten ja peikkojen asuvan.

Jotunheimen on siis nimi, jota käytetään sekä noin 3500 km² kokoisesta Etelä-Norjassa sijaitsevasta vuoristoalueesta että sen sisällä sijaitsevasta noin 1151 km² kokoisesta kansallispuistosta. Se on myös viikinkimytologiassa käytetty sana, joka tarkoittaa ”jättien koti”. Tällä vuoristoalueella sijaitsee Pohjois-Euroopan korkeimmat vuoret (Galdhøpiggen 2469 m, Glittertind 2464 m), joiden lisäksi siellä on myös Manner-Norjan 18 korkeinta huippua. Melkoinen paketti, eikö vain? Niin meistäkin, ja juuri siksi valitsimme tämän meidän toisen norjanretken kohteeksi.

Primääritavoitteeksemme asetimme seuraavan: viidessä vuorokaudessa 120 km marssi, jonka puolivälissä kävisimme valloittamassa sekä Galdøpiggenin että Glittertindin huiput. Jos tämä kuulostaa teistä hieman kunnianhimoiselta, niin noh, sitä se myös oli. Palaamme tähän myöhemmin tarinassa.

Matkamme alkoi jo perjantaina 23. Syyskuuta, jolloin minä lähdin hieman ennen Jarnoa ja Jannea Osloon tekemään hiukan valmisteluja ja suunnittelemaan toiminta-alueelle siirtymistä. Jätkät saapuivat Osloon lauantaina, jolloin kävimme hoitamassa viimeiset ruokaostoksemme ja teimme viimeiset tarkistukset kalustoomme. Lauantai-sunnuntai välisen yön nukuimme vanhempieni takapihalla testataksemme makuupussejamme (edellinen yö oli ollut pakkasyö Oslossa, joten oli odotettavissa, että vuorilla olisi melko rapsakkaa), ja kun sunnuntaiaamuna heräsimme hyvin levänneinä ilman mitään öisiä kärsimyksiä, päätimme olevamme valmiita lähtöön.

Alkuperainen suunnitelma oli ollut lähteä maanantaina aamubussilla Øvre Årdaliin, josta meidän oli määrä aloittaa marssimme, mutta päätimme valmistelujemme olevan sen verran hyvin hoidettu, että lähdimmekin sunnuntain iltabussilla, joka olisi noin keskiyön aikoihin perillä lähtöalueellamme.

Minua hieman arvelutti lähteä Oslon keskustaan bussiterminaalille täydessä varustuksessani, sillä vaikka asiaa kuinka kääntelee, niin sarkaisiin pussihousuihin ja kääntövarsilapikkaisiin pukeutunut mies, jolla on Timo Soinin kokoinen rinkka selässä, ei tule ikinä näyttämään miltään muulta kuin seinähullulta. Onneksi mukanani oli myös Janne täydessä D-DPM windproof–puvussa SADF-rinkkoineen kaikkineen, ja Jarno MARPAT-housuissaan hollantilainen DPM-kuvioitu Stingray-rinkka selässä. On aina kiusallisempaa näyttää yksin kylähullulta, kuin olla osa kylähullun näköistä porukkaa.

Matka Øvre Årdaliin meni ilman kummempia tapahtumia, ja noin kello 23:00 jäimme pois bussistamme. Pikkukaupungin keskustasta lähdimme kävelemään pohjoiseen kohti Utladalenin laaksoa, jota pitkin meidän oli määrä nousta Jotunheimenin ylängölle. Sunnuntai-iltana kävelimme kuitenkin vain muutaman kilometrin, kunnes löysimme leiriksi soveltuvan metsän Utlan, eli laakson pohjalla virtaavan joen, varrelta.

Päivä 1, maanantai
siirtymä 20 km, 1,5 km nousua

“Tämän tauon alussa meillä tärisi kädet hillittömästi, ja ainakin minulla oli myös lyhen aikaa vaikea muodostaa jouhevaa puhetta, sillä leuat eivät tahtoneet totella. Tähän tilaan meneminen täydestä toimintakunnosta kesti noin viisi minuuttia, mikä on erinomainen esimerkki siitä, kuinka nopeasti huonot kelit voivat viedä ihmisen hypotermian partaalle.”

Maanantain vastainen yö oli ollut sateinen, mutta aamu oli onneksi, jos ei nyt suoranaisesti kuiva, niin ainakin sateeton. Lämpötila oli hieman yli kymmenen astetta, ja nämä seikat yhdessä mahdollistivat aamupalan valmistamisen ja leirin pakkaamisen kohtalaisen mukavasti. Tämä oli siinä mielessä kivaa, että se oli viimeinen kerta muutamaan vuorokauteen, jolloin asiat menisivät näin.

Noin yhdeksältä olimme matkalla kohti pohjoista laakson pohjaa kulkevaa tietä pitkin. Katselimme ihmeissämme ympärillä nousevia vuoria, sillä meidän saapuessa alueelle edellisenä iltana oli sekä säkkipimeää että pilvistä, joten meillä ei silloin vielä ollut oikeastaan minkäänlaista käsitystä ympäröivästä maastosta, mitä nyt kartasta pystyi hahmottamaan. Aamun valo paljasti pystysuoria kallioseinämiä vesiputouksineen ja kaikissa ruskan väreissä. Näkymä oli kolkko ja yksinäinen, mutta myös kaunis.

Laaksoa noustessamme omakotitalot vaihtuivat vähitellen vanhoihin maalaisrakennuksiin, jotka näyttivät roikkuvan kallioisissa rinteissä kynsin hampain kiinni, ja vähitellen ymmärsin miksi Utladalen on kuuluisa kulttuurimaisemastaan. Samalla laakso muuttui yhä villimmän ja karumman näköiseksi, mitä korkeammalle nousimme. Ympärillämme oli yhä enemmän ja korkeampia kallioita ja syksy tuntui edenneen pidemmälle. Myös Utlajoki kävi levottomammaksi, kunnes se muuttui kokonaan siniharmaaksi vaahdoksi.

Lopulta kulkemamme hiekkatie päättyi Vetti Gardin vanhalle vuoristomaatilalle, joka toimii nykyään retkeilijöiden majatalona ja kesäisin myös kahvilana. Tänne saapuessamme sade yltyi pitkin aamua vaihtelevasti sataneesta tihkusta kunnon ryöpyksi, ja pidimme lyhyen tauon navetan katon reunan alla sateensuojassa. Vetti Gardilta matkamme jatkui jyrkästi vuoren rinnettä kiipeävää polkua pitkin Vettismorkiin, joka on aikoinaan toiminut Vetti Gardin kesälaitumena.

Vanhalta maatilalta katsottuna vuoren rinne näytti huolestuttavalta, sillä se oli kallioinen ja nousukulma oli paikoittain reilusti yli 45 astetta. Lähdimme kuitenkin reippain mielin seuraamaan sitä kiipeävää polkua, ja pian kävi ilmi, että kyseessä oli ensivaikutelmasta huolimatta erittäin miellyttävä reitti. Se nousi hyvin tiukkaa siksakkia jyrkkää rinnettä ylös, ja jännittävimmissä paikoissa siihen oli asennettu teräsvaijerit opastamaan ja suojaamaan retkeilijöitä putoamiselta. Nousussa oli kuitenkin hommaa, sillä 25 kg rinkka on harjaantuneellekin vaeltajalle raskas kantaa vuorenrinteitä ylös. Jo tässä vaiheessa jouduimme myöntämään, että suunnittelemamme 25 km päivävauhti ei välttämättä toteutuisi, etenkin ottaen huomioon edessä olevat huippujen kiipeämiset.

400 metrin nousun jälkeen maa tasaantui vähitellen, ja pian kuljimme soiden ja metsien halki kohti Vettismorkia. Tämä oli minulle pohjoisnorjalaisena hieman kummallista, sillä minun kotiseudullani puuraja menee noin 300-400 metrissä. Olimme juuri nousseet 300 metristä 700 metriin, ja nyt ympäröivä maasto vasta alkoi muistuttamaan Pohjois-Norjan kasvillisuutta meren tasolla.

Pian nousun päätyttyä saavuimme Morkaelvin joelle, jonka äärellä pidimme lounastaukomme kellon tullessa kaksitoista. Sade oli hieman hellittänyt, mutta se jatkui vieläkin kaiken kastelevana tihkuna, joten kiipeämisen aikana kastuneiden tavaroiden kuivumisesta oli turha edes haaveilla. Tästä huolimatta pidimme taukomme ilman suurempaa epämukavuutta hyvien varusteidemme ansiosta: Jannella ja Jarnolla ECWCS-takit ja minulla yllättävän päteväksi osoittautunut sarkapuku.

Välihuomiona tähän: kun sanon, että sarkapuku osoittautui yllättävän hyväksi, niin se tosiaan merkitsee jotakin, sillä minulla oli hyvin korkeat odotukset siitä jo valmiiksi. Tästä lisää tuotearvioissa.

Lounaamme syötyämme jatkoimme matkaamme pohjoiseen. Ylitimme Morkaelvin ja kävimme näköalapaikalla ihailemassa Vettisfossia, joka on Norjan korkein suojeltu vesiputous (275 metriä vapaata pudotusta). Näky olisi varmasti ollut vaikuttavampi, ellei allamme aukeava laakso olisi ollut täynnä usvaa, joka rajoitti näkyvyyden alaspäin noin 50 metriin. Putous oli kyllä tästä huolimattakin varsin vaikuttava.

Jatkoimme matkaamme Vettismorkiin ja sen halki, jolloin sade yltyi jälleen ja toi tällä kertaa kaverinsa tuulenkin mukaan bileisiin. Emme kuitenkaan toistaiseksi huolestuttu tästä hirveästi, sillä liikkeessä ollessamme kylmä ei tuntunut pahalta. Lämpötila ei myöskään ollut paljoa alle kymmenen astetta, joten hätää ei toistaiseksi ollut.

Vettismorkin jälkeen polkumme lähti jälleen kiipeämään, ja muutaman tunnin kuluttua seisoimme vajaan 1500 metrin korkeudessa ihailemassa länteen avautuvia laaksoja, joiden takana nousivat ensimmäiset lumipeitteiset huiput, joita matkallamme näimme. Aamupäivällä kulkemamme rehevä laakso näytti toiselta maailmalta siitä korkeudesta. Nyt meitä ympäröi eri Norja; olimme siirtyneet rannikolta vuoristoon, jossa olosuhteet ovat kesäisinkin epävakaat ja potentiaalisesti vaaralliset. Nyt oli kuitenkin syyskuun loppu, jolloin vuorisesonki oli oikeastaan päättynyt jo viikko sitten, ja meitä alkoi yhtäkkiä piiskaamaan raivoisa lounaistuuli, joka toi mukanaan räntää.

Kävelimme jonkin aikaa säämuutokseen reagoimatta pelkissä aluspaidoissamme, sillä kiipesimme niin jyrkkää rinnettä sillä hetkellä, että ajattelimme lämmöntuotantomme riittävän pitämään meidät lämpiminä. Pian kuitenkin kävi ilmi, että menetimme lämpöä paljon nopeammin, kuin mitä pystyimme sitä tuottamaan. Tämän tajusimme valitettavasti vasta siinä vaiheessa, kun olimme jo melko kohmeessa, joten meille tuli kiire etsiä tuulensuoja, jossa lämmitellä. Polkumme oikealla puolella sattui onneksi juuri olemaan iso kivenlohkare, joten kiiruhdimme sen suojaisalle puolelle tekemään nopeasti jotakin lämmintä juotavaa ja vaihtamaan lämmintä vaatetta päälle.

Tämän tauon alussa meillä tärisi kädet hillittömästi, ja ainakin minulla oli myös lyhen aikaa vaikea muodostaa jouhevaa puhetta, sillä leuat eivät tahtoneet totella. Tähän tilaan meneminen täydestä toimintakunnosta kesti noin viisi minuuttia, mikä on erinomainen esimerkki siitä, kuinka nopeasti huonot kelit voivat viedä ihmisen hypotermian partaalle. Tässä tapauksessa lämpötila oli noin 5 astetta, mikä yhdessä 10-15 m/s tuulen ja räntäsateen kanssa imee ruumiinlämpöä aivan käsittämättömän nopeasti. Onneksi löysimme nopeasti tuulensuojaa ja saimme keitettyä lämmintä juomaa ja ruokaa, sillä muuten päivän marssi olisi jäänyt siihen meidän suojautuessa telttoihimme palauttamaan toimintakuntoamme. Opetus: kun sääolosuhteet vaihtuvat nopeasti, sinun on sopeuduttava yhtä nopeasti.

Taukomme jälkeen olimme jälleen täydessä vedossa ja lähdimme vähitellen laskeutumaan seuraavaa risteävää laaksoa kohti. Kello oli tässä vaiheessa noin kuusi, ja auringonlaskuun oli reilu tunti aikaa. Oli miellyttävää välillä myös laskeutua päivän loputtoman nousun jälkeen, mutta polku kävi vähitellen hyvin jyrkäksi ja kiviseksi, minkä lisäksi se oli päivän sateiden ansiosta melko liukas. Kaiken kukkuraksi polku kulki vuoren rinnettä poikittain, joten meidän vasemmalla puolella oli vaihtelevasti joko jyrkkä rinne tai kallioinen pudotus. Tämä ei myöskään ollut mikään lyhyt laskeutuminen, joten pian meille tuli kiire löytää paikka, jonne pystyttää leirimme, ennen kuin polun kulkeminen muuttui kohtuuttoman riskialttiiksi hämärän takia. Tätä polkua kulkiessa Janne liukastui pari kertaa, ja toisella kerralla hän kaatui niin, että hänen päänsä putosi juuri kahden ison kiven väliin. Tällaiset ”läheltä piti” tilanteet eivät ole miellyttäviä vuorilla, jolloin on kaiken paitsi helikopterin ulottumattomissa.

Kukaan ei kuitenkaan kaikeksi onneksi loukkaantunut illan hämärtyessä, ja kellon tullessa 19:15 löysimme kelvollisen leiripaikan. Minkäänlaista tuulensuojaa se ei tarjonnut, mutta maa oli tasaista ja vieressä virtasi puro, joten se sai kelvata. Nyt oli jo kunnolla hämärää ja tuuli oli jälleen yltynyt raivoisaksi. Jouduimme pystyttämään yhden teltan kerrallaan, sillä tuuli oli nyt niin kova, että kumpikin teltta vaati vähintään kaksi miestä pystyttämään sitä.

Kun lopulta saimme majoituksemme pystyyn, olimme kylmettyneitä, märkiä ja meitä harmitti aika paljon. Oli aivan uskomaton helpotus päästä telttaan sisälle, jossa tuuli, sade ja pimeä olivat yhtäkkiä vain paha muisto. Taitoimme kumpaankin telttaan valotikun telttavaloksi ja teimme päivällistä (tapanamme on retkeillessä syödä aamupala leirissä, lounas marssin aikana ja päivällinen illan leirissä). Eniten olisi tehnyt mieli vaihtaa rinkasta kuivat vaatteet päälle, mutta se olisi tarkoittanut, että aamulla pitäisi pukea jälleen märät vaatteet ylleen, joten päädyin laittamaan märän sarkapukuni päälle brittiläisen lämpöasun ja pyrin kuivaamaan sitä näin. Pian minun ja Jarnon teltta oli täynnä höyryä, sillä kuivaamisstrategiamme näytti olevan melko tehokas.

Lopulta pääsimme nukkumaan, mikä oli helpotus päivän koettelemusten jälkeen. Vähitellen taistelutahtomme ja toimintakykymme vahvistui teltan tarjoaman suojan ja lämpimän ruuan myötä, ja viimeiset tuntemukset ennen nukahtamista olivat pientä voitonriemua olosuhteiden voittamisen johdosta.

Päivä 2, tiistai
Siirtymä 16 km, nousua 1 km

“Etäisyydessä näkyi runsaasti teräviä ja lumipeitteisiä huippuja, ja maasto muuttui jälleen kerran astetta villimmäksi. Kuljimme laaksojen pohjia seuraten yhä korkeammalle vuoristoon, ja vähitellen kitukasvuinen metsä muuttui kanervikoksi, mikä puolestaan lopulta muuttui sammaleksi, suoksi ja kiveksi.”

Retkellämme hallitsevat kelit pakottivat meidät kehittämään tapoja kuivata varusteitamme olosuhteissa, joissa ilmankosteus on pysyvästi lähellä 100% eikä lämpötila nouse juurikaan yli kymmenen asteen. Ensimmäisenä yönä survoin märän sarkapukuni makuupussiini vuoreksi, samalla kuin jätin yhdet sukat jalkoihin ja vedin toiset käsiini. Tämä teki yöstä hieman epämukavan, sillä jouduin noin tunnin välein heräämään asettelemaan kuivatettavia varusteita uudestaan ja vaihtamaan sukkia käsiin ja jalkoihin. Tämä kuitenkin palkittiin, sillä aamun saldo oli seuraavanlainen: sarkapuku m36, melkein kuiva, 1 kpl; liikuntasukat, merinovilla, kuivat, 2 paria ja saapassukat, villaa, kuivat, 2 paria. Varjopuolena tässä oli se, että sarkapuvun kosteus oli siirtynyt makuupussiini, mutta se kertyi onneksi pääasiassa pussin ulkopintaan, jolloin sen sisällä oli kuitenkin ihan hyvä olla.

Aamulla satoi vaihtelevasti ja tuuli oli puuskaista, joten teimme aamupalamme teltassa ja mietimme miten parhaiten saataisi leiri pakattua ilman turhaa altistumista säälle. Meitä ei lähtökohtaisesti kiinnostunut aivan valtavasti palata sateen ja tuulen piiskattavaksi, joten päätimme ratkaista asian pakkaamalla kaiken, minkä vaan pystyi, teltoissa. Sitten odottaisimme, että sade taukoaisi, jolloin lähtisimme nopeasti teltoista, pakattaisi ne ja lähdettäisi saman tien liikkeelle, jotta ei tulisi kylmä taas.

Kun hetki tuli ja syöksyimme ulos teltoistamme, huomasimme väärinarvioineemme sääolosuhteet. Vaikutelma sateesta johtui pääasiassa puuskaisesta tuulesta ja ihan muutamasta hassusta ilmassa leijailevasta sadepisarasta. Todellisuudessa keli oli kirkastunut merkittävästi, ja näimme melkein koko Utladalenin sekä etelään että pohjoiseen. Samoin lännessä kohoava dramaattinen Hurrunga-niminen vuoristo näkyi nyt koko komeudessaan, mikä oli kunnioitusta herättävä näky. Samoin leiripaikastamme noin 100-200 metriä ylempänä vuoret olivat saaneet uutta lunta päälleen, ja aamu oli kaiken kaikkiaan kovin kaunis ja raikas.

Tämän positiivisen yllätyksen jäljiltä taistelutahtomme oli täysin palautunut, ja lähdimme jatkamaan matkaamme kohti Utladalenin pohjoispäätyä reippaalla askeleella. Laskeuduimme vielä pari sataa metriä noin 800 metriin, ennen kuin lähdimme jälleen kiipeämään, tällä kertaa kohti varsinaista Jotunheimenin sydäntä, Leirvatnia. Ohitimme matkalla Skogadalsbøenin, joka on yksi DNT:n, eli norjan retkiseuran (Den Norske Turistforening), ylläpitämiä retkeilijöille suunnattuja majapaikkoja.

Vähitellen käännyimme itään Storutledaliin, joka muuttuu vähitellen Gravdaleniksi, jonka jälkeen se aukeaa Leirvatnin ylängölle. Päivän sää oli hieman armeliaampi kuin maanantain, ja välillä saimme jopa muutaman minuutin pituisia pätkiä auringonvaloa. Sadekuurojakin toki tuli muutamia, mutta ne olivat huomattavasti kevyempiä ja satunnaisempia, kuin edeltävän päivän vastineensa. Tämä teki sen, että emme olleet aivan niin läpimärkiä tämän päivän aikana, mikä oli valtavan mieltäylentävää.

Maisemat muuttuivat meidän noustessa Storutledaliin, sillä Utladalen jäi nyt pois näköpiiristämme ja edessämme aukesi uudet vuorinäkymät. Etäisyydessä näkyi runsaasti teräviä ja lumipeitteisiä huippuja, ja maasto muuttui jälleen kerran astetta villimmäksi. Kuljimme laaksojen pohjia seuraten yhä korkeammalle vuoristoon, ja vähitellen kitukasvuinen metsä muuttui kanervikoksi, mikä puolestaan lopulta muuttui sammaleksi, suoksi ja kiveksi.

Saavuttaessamme noin 1400 metrin korkeuden olimme saapuneet Gravdalenin länsipäädyssä sijaitsevalle padolle. Olimme nyt kiivenneet niin korkealle, että olimme nousseet pilvipeitteen sisälle, minkä seurauksena Gravdalenin laaksosta tuli kolkon näköinen paikka, sillä sen pohja on pitkälti suota, jonka ympärillä nousee joka puolella paljaat kallioseinät pilviin. Ainoa väri, mitä koko laaksosta löytyi, tuli ympärillä lepäävistä jäätiköistä ja järvestä, jotka hohtivat sinisinä. Vaikka enää ei varsinaisesti satanut, niin pilven sisällä oleskelu on aina melko kosteaa hommaa, joten laittaessamme iltaseitsemältä leirimme pystyyn emme jääneet turhaan ulos hengailemaan.

Teltat pystytettyämme alkoi jälleen jokailtaiseksi kehittynyt kuivatteluprojekti. Tällä kertaa homma ei ollut ihan yhtä epätoivoinen kuin edeltävänä iltana, sillä päivän sää oli ollut jonkin verran maanantaita kuivempi ja tuulisempi. Näin uskalsimme jopa haaveilla kuivasta aamusta iltapalaa syödessämme. Lopulta vedimme jälleen sukat käsiimme ja kosteat vaatteet päällemme ja kömmimme yhdeksän aikoihin makuupusseihimme nukkumaan.

Päivä 3, keskiviikko
Siirtymä 22 km, laskua 500 metriä

“Spiterstuleniä lähestyessämme toivomme kohosivat entisestään, sillä siellä näkyi selvästi runsaasti ihmisiä pöytien äärillä sekä lapsia juoksentelemassa pihalla ristiin rastiin. Saavuimme etuovelle kello 19:14 ja luimme kyltin, jossa luki: ”Kello 19:00 jälkeen sisäänpääsy ainoastaan rekisteröityneille vieraille.” No niin.”

Aamulla herätessämme oli yhä pilvistä ja tuulista, mutta keli oli riittävän kuiva, jotta pystyimme tekemään aamupalamme ulkona. Tämä oli miellyttävää vaihtelua edeltävästä aamusta, sillä vaikka on omalla tavallaan kotoisaa keittää aamupalaa teltan eteisessä, niin se on aika ahdasta ja rajoittavaa hommaa. Teki myös hyvää päästä vähän jaloittelemaan ja venyttämään selkää ja raajoja ennen päivän marssia.

Lähdimme aamupalan syötyämme jatkamaan matkaamme yhdeksän aikoihin, ja polkumme vei meitä yhä itään ja ylöspäin kohti Leirvatnetin järveä. Edeltävänä iltana meitä ympäröivä pilvi oli aamulla noin viitisenkymmentä metriä päidemme yläpuolella, mutta pääsimme jälleen nauttimaan sadepilven sisäpuolessa kulkemisesta polkumme noustessa 1500 metriin. Vähitellen länsituuli yltyi, kuten sillä tapana on, eikä mennyt kauaa, ennen kuin meitä piiskasi jälleen päättäväinen sateen ja usvan sekoitus. Se siitä kuivasta aamusta.

Sade oli masentava, mutta meillä oli kosteasta säästä huolimatta toiveet korkealla, sillä Leirvatnin järven länsirannalla sijaitsee Leirvassbu, joka on yksi DNT:n kuuluisimpia toimipisteitä. Se toimii sekä retkeilijöiden majapaikkana että kahvilana/ravintolana, ja elätimme toivoa, että pääsisimme sinne hetkeksi juomaan jotakin lämmintä ja hieman kuivaamaan varusteitamme ennen matkamme jatkamista. Minulla myös puhkesi kivasti rakko vasemmasta kantapäästä, mikä lisäsi motivaatiota päästä hetkeksi istumaan ja ottamaan kengät pois.

Toive osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä paikkaa oltiin juuri sulkemassa tältä sesongilta. Kiersimme rakennusta hieman ja kurkimme ikkunoista sisään. Sisällä näkyvät kotoisan oloiset huoneet olivat pehmeine patjoineen ja puhtaine lakanoineen parin vuorokauden jatkuvan kylmyyden ja kosteuden jälkeen hemmetin houkuttelevan näköisiä. Päätimme pettymykseen päättyneen kiertelyn päätteeksi kuitenkin hyödyntää rakennusta sen verran, että etsimme katoksen, jonka alla pystyimme tekemään lounasta sateensuojassa.

Tällä kyseisellä tauolla törmäsimme ensimmäiseen retkeilijään, jonka itsemme lisäksi kohtasimme retkemme aikana. Hän oli saksalainen mies, joka oli yhdeksättä päivää vuorilla kävelemässä. Katsoimme kateellisina hänen varustustaan, joka koostui noin 10 kg painoisesta repusta, vyölaukusta ja kävelykepistä. Jäimme hetkeksi juttelemaan hänen kanssaan ja kävi ilmi, että hän oli päivisin vaeltanut ympäri vuoristoa, mutta yönsä hän nukkui pääsääntöisesti DNT:n mökeissä, joita tosiaan on kattava verkosto ympäri koko Norjaa. Näin hän pystyi kantamaan huomattavasti kevyempää varustusta, kuin kokonaan omavaraisesti toimiva retkeilijä, sillä hänellä oli mahdollisuus sekä kuivata varusteitaan lämmitetyissä sisätiloissa että täydentää ruokavarastojaan matkansa varrella. Vaikka kenttätestaustiimi pitääkin tällaista toimintaa vähän huijaamisena, niin on kyllä myönnettävä, että hänellä tuntui olevan huomattavasti kivempaa kuin meillä. Hän vaikutti myös sen verran kokeneelta ja kunnolliselta tyypiltä (minkä lisäksi hänellä oli aivan eeppiset nenäkarvat), että pidimme hänestä välittömästi.

Meidän jäädessä tekemään lounasta uusi saksalainen ystävämme haukkasi pari palaa metvurstia, minkä jälkeen hän lähti jatkamaan matkaansa. Hän kertoi suuntaavansa Spiterstulenin DNT-mökille viettämään seuraavaa yötään, mikä oli myös meidän päivän tavoite. Näin toivotimme hänelle hyvää matkaa ja sovimme juovamme kahvit, mikäli Spiterstulenillä törmättäisi.

Kun saimme oman lounaamme syötyä, aloimme tekemään lähtövalmisteluja. Taukomme oli hieman venynyt, mutta olimme nyt retkemme korkeimmalla osuudella varsinaiset huippuvalloitukset poislukien, joten loppupäivän marssi näytti karttatiedustelun perusteella olevan tasaista loivaa laskua seuraavaan laaksoon. Näin päivän tavoite tuntui melko tavoitettavissa olevalta, vaikka matkaa olikin noin 15 km jäljellä. Minäkin olin saanut jalkani sen verran hyvin sidottua, että rakosta ei ollut juurikaan ongelmaa enää.

Lähdimme jälleen itään Leirvatnin järvi pohjoisen kautta kiertäen päättäväisen sateen kastellessa meitä jälleen kerran. Pieni armo tässä oli se, että tuuli oli vieläkin lännestä, joten se työnsi meitä eteenpäin ja ruoski sadetta reppuihimme eikä kasvoihimme. Matkanteko oli nihkeästä säästä huolimatta jouhevaa, sillä vaihdos jatkuvasta kiipeämisestä loivaan laskuun oli fyysisesti helpotus. Suunnitelmamme oli myös kiivetä seuraavana päivänä Galdhøpiggenin huipulle, joten ei haitannut yhtään antaa jaloille mahdollisuus palautua hiukan ennen tätä koetusta.

Laskeva reittimme ei kuitenkaan ollut ihan niin helppokulkuinen, kuin olisi voinut toivoa. Maasto oli etenkin alkumatkasta hyvin rikkonaista ja useiden isojen purojen halkoma, mistä seuraava kivikoiden ja vesistöjen halki suunnistaminen hidasti matkantekoamme tuntuvasti. Jonkin aikaa tämän maiseman läpi tarvottuamme näimme kuitenkin jotakin uskomatonta kaukana edessämme: auringon valaiseman vuorenrinteen.

Ensireaktiomme tähän oli epäusko, sillä emme olleet nähneet kunnollista auringonvaloa sitten lentomatkamme Helsingistä Osloon. Ajattelimme, että kyseessä on pakko olla jokin luonnon oikku, jokin pikkuinen pilviaukko juuri oikealla kohdalla. Pidemmälle edetessämme kävi vähitellen kuitenkin selväksi, että pohjoiseen laskeutuva Visdalenin laakso oli pitkälti pilvetön. Tässä oli itse asiassa järkeä, sillä pilvet tulivat lännestä Pohjois-Atlantilta, ja tämän kyseisen laakson länsipuolella sijaitsi Galdhøpiggen naapurihuippuineen. Nämä vuoret, jotka yltävät melkein 2500 metrin korkeuteen, ovat riittävän korkeita pysäyttääkseen sadepilvien kulun. Näin astelimme vähitellen päivän marssimme lopussa laaksoon, jossa oli sellaisia uskomattomia asioita, kuin kuivaa ruohoa ja maata, joka ei ollut mutaista.

Lopulta näimme kaukaisuudessa Spiterstulenin, joka on oikeastaan enemmän hotelli kuin mökki ja joka toimii 1100 metrin korkeudessa Galdhøpiggenin base campina. Se oli illan hämärtyvässä valossa äärimmäisen houkuttelevan näköinen, sillä sen suuret tulisijat ja lämpimät valot erottuivat kaukaa. Toivomme lämpimästä kahvikupista nousivat jälleen.

Ennen kahvittelua perustimme kuitenkin illan leirin, joka sijoitettiin vajaan kilometrin päähän Spiterstulenistä pienen puron varrelle. Pistimme telttamme pystyyn ja levitimme märät (=kaikki) varusteemme ympäröiviin pensaisiin, jotta tuuli pääsisi kuivattamaan niitä. Tämän jälkeen lähdimme tutkimaan, joko vihdoin väsynyt retkeilijä saisi jotakin lämmintä vatsaansa.

Spiterstuleniä lähestyessämme toivomme kohosivat entisestään, sillä siellä näkyi selvästi runsaasti ihmisiä pöytien äärillä sekä lapsia juoksentelemassa pihalla ristiin rastiin. Saavuimme etuovelle kello 19:14 ja luimme kyltin, jossa luki: ”Kello 19:00 jälkeen sisäänpääsy ainoastaan rekisteröityneille vieraille.”. No niin. Emme kuitenkaan antaneet tämän nujertaa hyvää oloamme, sillä sateen puute itsessään oli jo niin mieltä nostattavaa, että emme voineet olla hymyilemättä. Suuntasimme siis takaisin leiriimme ja istahdimme kuivalle (!) nurmelle laittamaan iltapalaa.

Tämän illan aikana sateen puutteen myötä Jarnolla ilmeni eräänlaista häiriökäyttäytymistä. Hän oli niin varma, että sade palaisi, jos kukaan mainitsisi sateen, että häneen iski lievä hulluus. Näin hänen puheensa muuttui miltei täysin mahdottomaksi ymmärtää hänen käyttäessä kiertoilmaisuja ja koodisanoja kaikista säähän mitenkään liittyvistä sanoista. Esimerkkilause saattaisi olla seuraavanlainen ”Tää on niin hienoa, ku täällä on tää, ja sit tää mikä täällä ei ole, ja sit tuulee, ja näistä kaikista varusteista tulee sellaisia näin, ja ooh miten hienoa!”. Hyvin erikoista.

Jarnoa on kuitenkin helppo ymmärtää, sillä tunne, mikä tuli tuulen kuivattaessa tavaroita, joita oli kuvitellut kroonisesti märiksi, voi parhaiten kuvailla euforiseksi. Tunnelma oli ylipäänsä erinomainen, sillä kuivien vaatteiden lisäksi auringonlasku ja pilvetön taivas lupasivat upeaa tähtitaivasta. Ajatus mahdollisesta aurinkoisesta aamusta oli hieman liian upea ääneen puhuttavaksi, mutta se kävi varmasti meillä jokaisella mielessä. Lopulta menimme kymmenen paikkeilla hymyissä suin nukkumaan tuulen yltyessä ympärillämme. Näimme unta jäätiköistä ja vuorten huipuista.

Päivä 4, torstai-perjantai
Siirtymä 42 km, nousua 1,5 km

“Ottaen huomioon, että olimme kiipeämässä Norjan korkeimmalle vuorelle, voisi loogisesti päätellä, että ylämäkeen kulkemalla meidän pitäisi löytää perille. Vuorilla asiat ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertaisia, etenkin näkyvyyden ollessa rajattu, sillä siinä saattaa helposti päätyä paikkoihin, joissa ei mielellään haluaisi olla.”

Kello tuli seitsemän, ja niin retkemme merkittävin päivä valkeni. Koska olimme laakson pohjalla, emme heränneet auringonpaisteeseen, mutta raikkaan sininen taivas lupasi hyvää päivän kiipeämistä ajatellen. Tuuli oli aamua kohti lähinnä yltynyt, minkä seurauksena Jannen yö oli ollut hieman mielenkiintoinen, sillä hänen telttansa oli mennyt kovimmista tuulenpuuskista täysin lyttyyn. Oli kuulemma vähän vaikea nukkua, kun teltan katto aina välillä läppäisi naamaa yöllä.

Aamupalaa laittaessamme ympärillämme oli paljon ihailtavaa. Polvenkorkuinen kanervikko ja heinä aaltoili kauniisti tuulen mukana, ja jotkut ympäröivistä vesiputouksista muuttuivat usvaksi tuulessa ennen maahan osumista. Lännessä nousevien vuorten huiput alkoivat myös vähitellen olla kultaisen aamuauringon valaisemia; tämä oli näky, mikä meinasi tuoda meille kyyneleet silmiin, sillä sitä oli toivottu niin intohimoisesti. Itäisiä huippuja puolestaan ympäröi häikäisevä sädekehä auringon noustessa niiden takaa.

Lähdimme kiipeämään kohti Galdhøpiggeniä noin yhdeksältä. Syy aikaiseen lähtöömme oli se, että Spiterstuleniltä oli vielä 32 km matkaa Lomin kylään, josta pääsisimme seuraavana päivänä bussilla Osloon. Bussi, johon tähtäsimme, oli määrä saapua sinne perjantaina noin kello 17:20, joten jotta ehtisimme varmasti siihen, meidän pitäisi vielä vuoren valloituksen jälkeen siirtyä joitakin kilometrejä laaksoa alaspäin välttääksemme tarpeettomia juoksumarsseja. Vuoren valloitus puolestaan oli arvioitu kestävän noin 6 tuntia ilman taukoja, joten näin varmistimme itsellemme hieman valoisaa aikaa iltapäivälle uuden leirin pystyttämistä varten.

Nousu oli aluksi miellyttävää ja vaivatonta hommaa. Vuorta kiemurteli ylös selvästi merkattu ja paljon kuljettu polku, joka vei meitä yhä lähemmäksi ylärinteitä lämmittävää aamuaurinkoa. Tämän lisäksi oli hurjan tuntuista kiivetä rinteitä ylös ilman rinkkojamme, jotka olimme jättäneet leiriin. Noin puolen tunnin nousemisen jälkeen tulimme ulos itäisten vuorten varjosta ja näin pääsimme nauttimaan ensimmäistä kertaa retkemme aikana suorasta auringonvalosta. Päivä oli muutenkin lämmin (lämpötila pyöri noin 10-15 asteen tienoilla), joten jouduimme keventämään varustustamme ennen matkan jatkamista.

Noin 1800 metrin korkeudessa ja reilun tunnin kiipeämisen jälkeen pidimme ensimmäisen taukomme, jonka aikana söimme hieman välipalaa ja tutkimme maisemia. Sillä korkeudella miltei kaikki kasvillisuus muutamia jäkäliä ja sammalia lukuun ottamatta oli jäänyt jälkeen, joten ympärillämme ei näkynyt kuin uskomaton ja hieman tarpeettoman oloinen määrä kiviä. Tämä teki kulkemisesta hieman kinkkisempää, sillä nyt joutui olemaan melko tarkka mihin jalkansa laittoi, ettei vaan taittanut nilkkaansa. Raivokas tuuli, jonka puuskat lähentelivät jo hirmumyrskyn tasoa, ei auttanut hirveästi tässä.

Tällä tauolla törmäsimme myös vanhaan tuttuumme, saksalaiseen nenäkarvamieheen. Hän oli jälleen kevyessä teknisessä varustuksessaan liikkeellä, eikä hän turhaan jäänyt kanssamme taukoilemaan, vaan jatkoi matkaansa vuorenrinnettä ylös. Hän kuitenkin jäi hetkeksi vittuilemaan meille lämpimästä suihkusta ja kuivasta sängystä, joista hän oli itse nauttinut edeltävänä iltana. Hetken ystävällisesti toisiamme herjattuamme hän jatkoi matkaansa meidän jäädessä vielä hetkeksi syömään eväitämme.

Ylitettyämme 1800 metrin korkeuden rinne tasoittui kiviseksi tasangoksi. Lännessä nousi seuraava välitavoitteemme; Svelnosen 2272 metrin korkeudessa. Kävelimme tasangon halki tuulen ruoskiessa meitä pohjoisesta niin kovaa, että pystyimme ottamaan vapaapudotusasennon ja nojata huoletta vastatuuleen ilman kaatumisen pelkoa. Pian reittimme lähti taas nousuun, ja tällä kertaa rinteen jyrkkä nousukulma yhdessä suurien kivilohkareiden kanssa teki sen, että jouduimme välillä kiipeämään myös käsiä hyödyntäen ylöspäin.

Noin 2100 metrin korkeudessa tulimme kielekkeelle, jolta aukesi näkymä allamme avautuvalle Styggebreanin jäätikölle. Näky oli vaikuttava, sillä olimme toistaiseksi nähneet jäätiköitä ainoastaan alhaaltapäin, jolloin ei oikeastaan näe kuin kaistaleen sinistä jäätä vuoren ja taivaan välillä. Nyt näimme koko komeuden parinsadan metrin korkeudesta. Syksy on vuorilla vähälumisinta aikaa, joten pääsimme vielä ihastelemaan jäätikköä ilman lumipeitettä, jolloin sen kaikki railot ja taivaansininen väri tuli upeasti esiin. Näkymä oli poikkeuksellisen villi ja karu, sillä jäätikkö on eräänlainen kesyttämättömän luonnon voimannäyte, ja hyvin vaikuttava sellainen. Tämän lisäksi sitä ympäröi paljas kivi ja pystysuorat kalliot, joista oli lohjennut valtavia lohkareita, jotka lepäsivät osa jään päällä ja osa railoissa. Sellaiseen maisemaan ei vaan ihminen tunnu kuuluvan.

Pian tämän jälkeen saavutimme Svelnosenin, josta lähdimme kiipeämään kohti viimeistä välitavoitettamme, eli Keilhausin huippua korkeudessa 2355 m. Svelnosenilla törmäsimme jälleen saksalaiseen ystäväämme, joka oli palaamassa valloitusretkeltään. Tiedustelimme häneltä millaista huipulla oli ollut, mutta hän kertoi joutuneensa kääntymään takaisin, sillä näkyvyys oli ollut niin huono, että hän kadotti polun. Hänen valintansa oli epäilemättä oikea, sillä sumu vuorilla voi olla vaarallinen asia, etenkin tällaisilla jäätiköiden ja kielekkeiden ympäröimillä huipuilla. Päätimme kuitenkin itse jatkaa matkaamme siinä toivossa, että löytäisimme tiemme ylös.

Svelnosenin ja Keilhausin väli oli hieman kuumottavaa kiipeämistä, sillä kuljimme kapeaa harjannetta, jonka molemmin puolin oli pudotukset jäätiköille: vasemmalla Svellnosbrean ja oikealla Styggebrean. Itsessään tämä ei olisi ollut erityisen paha, mutta pohjoisesta yhä raivokkaasti ja puuskaisesti tuuleva tuuli horjutti meitä aina, kun sitä vähiten olisi kaivannut. Tässä vaiheessa olimme nousseet niin korkealle, että saavutimme saksalaisen toverimme mainitseman sumun. Yllättävää kyllä tämä auttoi vähän pätkän kuumottavuutta, sillä näin oli helpompi olla ajattelematta ympäröiviä pudotuksia. Niin kauan kuin vaan erotimme polkumme merkit, sumu ei ollut mikään ongelma.

Lopulta saavutimme Keilhausin huipun, ja yllättäen maasto muuttui täysin tasaiseksi taas. Jatkoimme hieman varoen matkaamme eteenpäin näkyvyyden ollessa rajoittunut noin 50 metriin ja pian kivikko loppui ja saavuimme jyrkän, jääpeitteisen rinteen juurelle. Jää peitti myös polun merkit, mikä aiheutti hieman päänvaivaa. Ottaen huomioon, että olimme kiipeämässä Norjan korkeimmalle vuorelle, voisi loogisesti päätellä, että ylämäkeen kulkemalla meidän pitäisi löytää perille. Vuorilla asiat ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertaisia, etenkin näkyvyyden ollessa rajattu, sillä siinä saattaa helposti päätyä paikkoihin, joissa ei mielellään haluaisi olla.

Näin pyörimme jonkin aikaa jäisen rinteen juuren ympärillä etsimässä mahdollista polkua, mutta pahemmin tuloksia tämä ei tuottanut. Harkitsimme myös jäisen rinteen kiipeämistä siinä toivossa, että näkyvyys parantuisi, mutta tässäkin ratkaisussa oli ongelmansa; ensinnäkin jään päällä ei ollut riittävästi lunta, jotta siitä saisi kunnon jalansijaa kiivetä ja toiseksi rinne vietti ikävästi kohti kielekettä, josta oli pitkä ja epämukavan oloinen pudotus Svellnosbreanin jäätikölle.

Meinasimme tässä vaiheessa kääntyä takaisin, mutta juuri kun olimme kääntymässä tuli pieni aukko pilvi/sumupeitteessä, josta näimme vilauksen Galdhøpiggenin huipulla sijaitsevasta mökistä. Nyt kun meillä oli suunta tiedossa, ja varmuus siitä, että jäärinne ei jatkuisi loputtomiin, uskalsimme lähteä kiipeämään hakkujemme avulla ylös.

Tämä olikin mielenkiintoista hommaa, sillä hakkumme olivat vaellushakkuja, joiden ensisijainen tarkoitus ei ole kiipeäminen, vaan itsensä pysäyttäminen, mikäli menettää jalansijansa ja lähtee liukumaan rinnettä alas. Kiivetäkseen kunnolla jäistä rinnettä ylös olisi hyvä olla sekä hakkupari että nousuraudat, mutta kehitimme kuitenkin eräänlaisen loikkimistekniikan, jolla rinteen pääsi ylös myös yhdellä hakulla. Se toimi siten, että löimme hakulla itsellemme kiintopisteen, josta sekä käsiä että jalkoja käyttämällä teimme eräänlaisen sammakkoloikan, minkä jälkeen löimme jälleen hakulla itsellemme kiintopisteen ja toistimme toimenpiteen, kunnes päästiin jälleen tasaisemmalle maalle. Tällä taktiikalla pääsimme yllättävän nopeasti ja ongelmitta rinnettä ylös, joskin loikkien väliset hetket, joiden aikana ei oikeastaan ollut kiinni missään, olivat aika jännitäviä.

Rinteen kiivettyämme loppu nousu huipulle oli varsin yksinkertainen homma, ja pian seisoimme Pohjois-Euroopan korkeimmalla kohdalla heiluttamassa Varustelekan lippua ja ottamassa kuvia. Voitonriemuamme hillitsi hieman se, että näkyvyys huipulta oli vieläkin vain noin 50 metriä tiiviin pilven takia, mutta tunnelma oli kyllä tästä huolimatta hyvä.

Huipulle kiipeäminen oli vienyt taukoineen kaikkineen noin viisi tuntia, joten aloittaessamme matkaamme takaisin laaksoon kello oli hieman yli kaksi. Näin jouduimme taipumaan aikataulumme edessä ja todeta, että Glittertind jäisi tältä erää valtaamatta. Toisaalta hyviin retkikohteisiin on aina fiksua jättää jotakin tutkimatta, jotta on syy palata takaisin.

Matkamme takaisin laaksoon oli (yllättäen) hieman nousua helpompi, sillä huomasimme, että Svelnosenin ja Keilhausin välinen kuumottava harjanne ei ollut ainoa reitti, vaan sen pääsi kiertämään Styggebreanin puolelta jäätikköä pitkin kävelemällä. Normaalisti en menisi vieraalle jäätikölle ilman kunnollisia varusteita, mutta tässä tapauksessa siitä meni selvä polku, jonka jännittävimmille osuuksille oli asennettu turvaköydet, joten riski ei ollut mainittava.

Pari tuntia myöhemmin palasimme Spiterstulenille auringon painuessa läntisten vuorten taakse. Kohtasimme siellä jälleen kerran saksalaisen ystävämme, ja tällä kertaa pääsimme vihdoin juomaan tuoreet kahvit hänen kanssaan. Istahdimme Spiterstulenin terassille kahvittelemaan ja katsomaan ilta-auringon viimeisiä säteitä niiden valaistaessa edessä aukeavaa nummista laaksoa ja vaihdoimme retkitarinoita. Tässä ohella minä kävin ostamassa uuden paketin rakkolaastareita, joita onneksi sai Spiterstulenin kahvilasta, sillä viimeiset edellisestä menivät Galhøpiggenin huipulla jalkoja paikkaillessa. Muistetaan se sisäänajo tulevaisuudessakin.

Kuuden paikkeilla palasimme leiriimme ja aloimme laittamaan sitä pakettiin illan viimeistä siirtymistä varten. Tämä meni rutinoituneen näppärästi ja sujuvasti, ja pian olimme matkalla pohjoiseen Visdalenia seuraavaa hiekkatietä pitkin. Leiriä kasatessamme saimme sitten ajatuksen: entä jos suunnitellun 5-10 km sijaan marssisimmekin saman tien koko 32 km Lomin kaupunkiin yön yli? Sieltä oli määrä lähteä myös aamubussi kello 05:20, johon meidän pitäisi ehtiä ihan hyvin, mikäli ei annettaisi taukojen venyä. Olimme sitäpaitsi päivän touhut huomioon ottaen yllättävän tuoreessa kunnossa vielä, joten innostuimme ajatuksesta aivan valtavasti, ja niin päätös oli tehty.

Yön marssi

” Tuo viimeinen pätkä oli todennäköisesti henkisesti elämäni pisin marssi.”

Vaikka olimmekin innokkaita ja energisiä tiedostimme, että 32 km oli melkoinen marssi rykäistä putkeen tämänkaltaisen retken päätteeksi. Tämä mielessä pitäen päätimme jakaa marssimme kuuteen noin 5 km mittaiseen pätkään, joihin jokaiseen arvioimme menevän noin tunti. Yhdessä taukojen kanssa tämän pitäisi tehdä yön marssista noin kahdeksan tunnin urakan. Välitavoitteet asetettuamme lähdimme tomerasti talsimaan kohti pohjoista.

Ensimmäinen viiden kilometrin pätkä meni ongelmitta, ja noin puoli kahdeksan aikoihin pidimme ensimmäisen taukomme. Säädimme sen aikana varustustamme hieman sopivammaksi, vaihdoimme sukkia, söimme hieman ja tuuletimme jalkojamme; perus marssihuoltoa toisin sanoin. Vartin jälkeen lähdimme jatkamaan matkaamme jälleen.

Toinen etappi oli myös melko jouhevaa kulkemista. Kulkuamme elävöitti uskomaton tähtitaivas vailla minkäänlaista valosaastetta. Pimeys oli niin täydellinen, että ympäröivät vuoret erotti ainoastaan sen perusteella mihin tähdet päättyivät. Itse taivas oli jotakin aivan uskomatonta ihmiselle, joka on tottunut näkemään mustan taivaan, jossa on valopisteitä. Niin täydessä pimeydessä taivas oli yksi valtava tähtisumu, jossa hohti yksittäisiä, muita kirkkaampia pisteitä. Ainoat mustat kohdat olivat vuorten siluetit.

Pidimme toisen taukomme kosken varrella, takanamme 10 km hiekkatietä. Tässä vaiheessa jalkapohjamme alkoivat olla hiukan hellät, kuten ne nyt ovat, jos kovalla alustalla kävelee pitkiä matkoja, mutta yleinen fiilis oli yhä hyvä. Olimme myös positiivisesti yllättyneitä vauhdistamme, sillä toistaiseksi emme olleet yhtään suunnitellusta aikataulusta jäljessä. Toistimme ensimmäisen tauon toimenpiteet, täytimme vesipullomme ja aloitimme kolmannen etapin.

Kolmas suunniteltu tauko oli määrä olla lämminruokatauko, ja olimme ajatelleet pitävämme sen seuraavassa laaksossa, jonne oli hieman reilu 5 km matkaa edellisestä taukopaikastamme. Näin päätimme olla välittämättä kellosta tällä pätkällä, vaan suunnittelimme kävelevämme kunnes saavuimme tienristeykseen, josta kääntyisimme itään kohti Lomia. Tie alkoi tällä osuudella laskeutumaan yhä jyrkemmin, mikä oli jalkojen lihaksille helpompaa, mutta mikä koetteli entuudestaan helliä päkiöitä tarpeettomasti. Tämä lasku ei myöskään tuntunut päättyvän ikinä, vaikka näimme edessämme risteävän Lomin laakson valoja melkein koko matkan ajan.

Lopulta tiemme ylitti Visdalenin joen, ja näin saavuimme vihdoin tienristeykseen, jossa pidimme ruokataukomme. GPS:n mukaan olimme tulleet Spiterstuleniltä 18 km, minkä vieressämme oleva liikennemerkki vahvisti: Lom 14 km. Puolivälin ylittäminen teki ihmeitä tunnelmalle, joka oli hieman ehtinyt latistua päättäväisen jalkakivun, pimeyden ja väsymyksen seurauksena. Myös lämpimät Real Turmat –ruokamme täyttivät niin henkisiä kuin fyysisiä voimavarojamme.

Noin puoli tuntia taukoiltuamme olimme jälleen valmiit jatkamaan matkaa. Tällä kertaa liikkeellelähtö ei ollut mikään helppo asia, sillä jalkojemme kipu osoitti epämiellyttävää taipumusta yltyä levätessä. Näin ensimmäiset muutamat pari sataa metriä menivät hieman vaappuen, kun yritti marssia ilman, että päkiät koskivat maahan. Se oli vaikeaa. Marssi kuitenkin muuttui huomattavasti helpommaksi kunhan jalat puutuivat jälleen kävelystä.

Taukomme jälkeen meillä oli kaksi ongelmaa. Ensinnäkin viimeiset vetemme oli mennyt ruuanlaittoon, joten sitä oli syytä löytää lisää ja mielellään pian. Toiseksi Jannen jalat eivät puutuneet samalla lailla kuin minulla ja Jarnolla. Toistaiseksi tämä ei ollut ongelma, sillä Jannella on tapana olla aika pitkälti välittämättä fyysisestä epämukavuudessa marssiessaan. Vesi sen sijaan oli akuutimpi homma, mutta emme huolestuneet siitä pahemmin, sillä Norjassa löytyy aina jostakin vuoristopuro, josta saa raikasta vettä. Eikö vain?

No ei. Kävelimme puoli tuntia. Kävelimme tunnin. Alkoi olla tauon paikka, mutta emme halunneet pitää taukoa ilman vettä, joten painoimme eteenpäin. Ylitimme joitakin sivujokia, minkä lisäksi kulkemamme tie seurasi suurta jokea, mutta nämä olivat kaikki joko sameita tai siten ne kulkivat huolestuttavan läheltä karjatiloja, joten emme uskaltaneet juoda niistä erinäisten ökkötörriäisten ja anaali-ameebojen uhan takia. Tässä vaiheessa kuljimme melko tasaista ja alavaa maata laakson keskellä, minkä seurauksena meidän ja vuorten välissä oli metsää ja peltoja, joten vuoristopuroihin emme myöskään päässeet käsiksi.

Muuten tilanteesta olisi voinut hakea lohtua siitä, että etenimme nopeammin ilman taukoja. Asia ei kuitenkaan mennyt ihan näin, sillä jalkojen puutuneisuus oli muuttunut takaisin kivuksi, joten kävelymme oli hyvin hidasta ja vaivalloista; arvioisin, että vauhtimme oli noin 3 km/h. Lopulta, kun meinasimme ruveta nuolemaan kosteita kallioita, löysimme pienen puron, joka tuli sen verran tiheästä metsästä ja oli sen verran nopeasti virtaava, että siitä uskalsi juoda. Jätimme rinkkamme niille sijoille ja riensimme täyttämään pullojamme, minkä jälkeen istahdimme rinkoillemme nauttimaan raikasta vettä. Se maistui taivaalliselta.

Tällä tauolla vaihdoimme jälleen sukkia, minkä yhteydessä havaitsimme mitä vikaa Jannen jaloissa oli. Kävi ilmi, että hänellä ei niinkään ollut enää päkiöitä jäljellä, vaan kaksi karkeasti päkiän kokoista ja muotoista rakkoa jalkapohjissa juuri siinä kohdassa, missä oli vielä sinä aamuna ollut päkiät. Janne ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan matkamme jatkui sitkeästi mutta varmasti.

Jäljellä olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan pitänyt olla noin puolitoista tuntia marssia, mutta hidastunut tahtimme teki tästä lähemmäs pari tuntia. Muu ei auttanut, kuin jatkaa matkaa eteenpäin parasta mahdollista tahtia ja yrittää olla antamatta kivun hidastaa. Loppumatkallamme emme pitäneet varsinaisia marssitaukoja enää, mutta jouduimme pitämään noin puolen tunnin välein pieniä lepotuokioita, joiden aikana saattoi nostaa jalat hetkeksi ylös ja hörpätä vähän vettä.

Tuo viimeinen pätkä oli todennäköisesti henkisesti elämäni pisin marssi. Fyysisenä suorituksena se oli myös ihan kohtalainen, mutta jatkuvasti hidastuva marssi täydessä pimeydessä ilman varmuutta päämäärän tarkasta sijainnista ja päälle painava aikaraja mielessä on aika rassaavaa hommaa. Siksi tuntuikin niin mahtavalta, kun edessä näkyi vihdoinkin katuvaloja ja rakennuksia. Perillä vihdoinkin.

Joitakin satoja metrejä katuvalaistuksen alkamisen jälkeen kompastuimme paikalliseen bussiterminaaliin, mikä oli onnekas yhteensattuma, sillä sen paikantaminen oli ollut stressinaihe marssin aikana. Kun olimme aivan varmoja, että olimme oikeassa paikassa, istahdimme kello 04:40 bussipysäkin penkille odottamaan bussiamme. Laitoin kaiken varrelta herätyskellon soimaan, mikä oli ihan perusteltu päätös, sillä kolme minuuttia myöhemmin olimme kaikki sikeässä unessa.

Pian heräsimme kännykkäni piipitykseen, ja juuri sillä hetkellä asemalle kurvasi bussi, jossa luki ”Til Oslo”. Näin heivasimme viimeisen kerran tältä retkeltä rinkkamme selkään ja nousimme bussiin, yhä lievästi epäuskoisina, että olimme oikeasti päässeet perille.

Seikkailumme ei kuitenkaan vielä päättynyt tähän, sillä bussimatka, jonka olimme varmasti jokainen ajatelleet viettävämme syvässä unessa, muuttui vielä Jannen viimeiseksi koettelemukseksi. Heräsin nimittäin siihen, että Janne istui pää pussissa oksentamassa Real Turmatia ja vatsahappoja roskapussiin. Tiedustelin häneltä missä vaiheessa paha olo oli alkanut, johon hän vastasi ”Tuolla ruokatauolla alkoi tehdä pahaa, mutta jo aamulla meinasi ruoka vähän tökkiä.”

Janne oli siis lievästi pahavointisena kiivennyt Galdhøpiggenille, minkä jälkeen hän marssi yön läpi, josta puolet suoritettiin rakkojen päällä kävellen, ilman vettä ja vatsa sekaisin. Tästä syystä nämä jätkät on kenttätestitiimissä.

Mitä seuraavaksi?

Lopulta kuitenkin pääsimme vastoinkäymisistä huolimatta turvallisesti kotiin, ja sitten oli taas kalustohuollon, henkilökohtaisen huollon ja pohdiskelun aika. Käteen jäi paljon oppia niin itsestään kuin säästä ja vuorista, ja Jannen tapauksessa puhtaan veden merkityksestä (epäilemme, että kovan sopulivuoden ansioista jokin puro, josta ainoastaan Janne oli juonut, oli ollut saastunut). Niin, ja kaksi litraa viher-oranssia oksennusta.

Tulimme siihen tulokseen, että yön läpi marssiminen ja oksentaminen oli omalla tavallaan aika hienoa, joten vastaisuudessa kenttätestaustiimi pyrkii ajamaan itsensä vielä hieman pidemmälle ja korkeammalle kuin ennen. Tarkotuksena on kuitenkin nähdä kumpi menee ensin rikki; mies vai varusteet. Meidän nähdäksemme ainoa tapa selvittää tämä on treenata ensin testaajat huippukuntoon, minkä jälkeen heitä pitää ruoskia pitkin erilaisia maastoja mitä monimuotoisimmissa sääolosuhteissa, kunnes mies ei enää kykene, ja sitten katsoa mitä varusteille kuuluu. Tästä syystä olemme nyt pistäneet kenttätestaajaat käyttämään kahvi- ja ruokataukonsa, sekä suuren osan vapaa-ajastaan, treenaamiseen, jotta saataisi vielä eeppisempiä retkiä aikaiseksi. Suosittelemme pitämään Alasinta tarkasti silmällä ensi vuonna, sillä tästä se hupi vasta alkaa. Kuka tietää, ehkä saadaan vielä nähdä laskuvarjokoulutettuja kenttätestaajia suorittamassa maahanlaskuja…

Ensi kertaan!

Jannen tuotearvostelut

SADF Pattern 83 rinkka, Nutria, käytetty

Rinkka Etelä-Afrikasta 80-luvulta? Ei kuulosta kovin houkuttelevalta. Tässä rinkassa on erittäin tukeva TERÄSranka, saat siis pakata siihen juuri niin monta kiloa varusteita kuin jaksat kantaa. Rinkka painaa rankoineen noin 5kg, eli pari kiloa enemmän kuin kalliit putkirinkat, mutta tämä rinkka on tehty kestämään. Itse pidän tämän rinkan vyötäröremmin kiinnityksestä enemmän kuin perinteisistä pikasoljista. Rinkassa on kahdet viilekkeet ja vyötäröremmit. Tämä antaa mukavasti pelivaraa jos jokin vuosikymmeniä vanhan rinkan hihnoista sattuisi katkeamaan. Tälle ominaisuudelle ei onneksi tullut käyttöä. Tarvittaessa varsinaista reppuosaa voi siis kantaa ilman rankaa.

Reissuun lähdettäessä olin hiljaa mielessäni varautunut kärsimään selkä- ja hartiakipuja, mutta näitä ei ilmennyt. Repun paino oli lähdettäessä 25kg. Suurin asia mikä tässä repussa harmitti oli se, että sen päätaskujen sisältöön on hankala päästä käsiksi irroittamatta makuupussia ja -alustaa. Tästä syystä sulloinkin vaihtovaatteet ja päivän muonat sekä jetboilin rinkan sivutaskuihin. Ongelma hoidettu. Käyttömukavuuden takaamiseksi kannattaa varmistaa että rankaan punottu selkäpehmuste on sidottu riittävän kireälle. Ylimääräiset hihnat ja viilekkeet kannattaa sulloa rangan ja repun väliin.

Brittiläinen Windproof -puku, Desert-DPM

Halusin ylleni mukavan ja käytännöllisen, mahdollisimman monessa säässä toimivan puvun. Soldier 95-puku windproof-mallisena tarjosi minulle kaiken vaatimani. Oikean kokoisina ei takki eikä housut rajoita liikettä millään tavalla. Lisäksi puvussa on riittävästi tarkuja erinäisten tarvikkeiden, purtavan ja pukimien kuljettamiseen silloin kun niitä ei tarvita.

Tihkusateella windproof-takkia tuli käytettyä enemmän kuin gore-tex-takkia, huomattuani että tämä hengittää huomattavasti paremmin ja siinä on mukavampi liikkua. Vaikka takki oli sateen jälkeen kostea, olin silti kuivempi kuin gore-tex-takki päällä hikoilun jälkeen.

Puvun ominaisuudet vastaavat käytännössä Yhdysvaltain armeijan kehittämää M65-päällyskerrastoa. Se on valmistettu paksusta ja kestävästä sekoitekankaasta, se pitää tuulta ja hylkii vettä jonkin verran. Veden hylkiminen ei kuitenkaan tarkoita että tästä olisi sadepuvuksi. Kummassakin puvussa tuo vedenhylkiminen luonnollisesti huononee kun vaate kuluu. Läpimärkänä ja kovalla tuulella windproof-puku voi käydä vilpoisaksi jos alla on vähän vaatetta.

Puku on suunniteltu ilmeisesti talveksi aavikolla käytettäväksi. Helteellä tämä puku olisi todella hiostava.

US ECWCS kuoritakki, Gore-Tex, aavikkokuvio, käytetty

Otin tämän takin käyttöön jo yli vuosi sitten talvi- ja laskettelutakiksi. Tämä oli jo edellisellä norjan keikalla sadetakin virassa, mutta sadetta ei saatu, toisin kuin tällä kertaa.

Kalvovaatteita käyttäessä on tärkeä ottaa huomioon myös oma hikoilu. Jos taivaalta tulee tihkusadetta, kastut urheillessasi enemmän omasta hiestäsi kalvotakki päälläsi kuin ilman. Eihän ole tarkoituksen mukaista, että takin sisällä on kosteampaa kuin ulkopuolella tihkusateessa. Kevyellä sateella sekoitekangastakki pitää sinut kuivempana ja lämpimämpänä. Tämä takki on parhaimmillaan kunnon vesisateella ja kovalla tuulella, jolloin sen todelliset ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa.

Kainaloissa on kätevät vetoketjulliset tuuletusaukot niihin pyrähdyksiin joissa hikoilet kuin sika. Takin huppu on muotoiltu siten, että se ei peitä näkökenttää juuri lainkaan. Hupussa piiloon taitettava lippa ja mahdollisuus kiinnittää erillinen karvareunus (ei sis. tuotteeseen) kasvojen täydellistä tuulelta suojaamista varten. Hihansuissa tarranauhakiristys. Vyötäröllä oleva lumilukko estää lumen pääsyn takin sisälle kun lasket pyllymäkeä. Suosikkivalintani sadetakiksi.

Norjalainen makuupussi M94, käytetty

No kuinka sattuikaan, norjalainen makuupussi ja Norjaan ollaan lähdössä. Tämä makuupussi on siis suunniteltu juuri niihin olosuhteisiin joita tullaan kohtaamaan. Kylmää ja kosteaa. Odotukset olivat siis korkealla.

Varmuuden vuoksi koenukuin makuupussini takapihalla viikkoa etukäteen. Lämpötila oli kylmimmillään +1 ja vaatetta päällä pelkät bokserit, hyvin tarkeni. Tositoimiin siis. Itse kenttätestillä nukuin viisi peräkkäistä yötä tässä pussissa joista ensimmäisen taivasalla. Yhtenäkään yönä ei palellut, lämpötila oli viileimmillään +3. Arvioisin pussin äärimmäisen selviytymislämpötilan olevan sellaisenaan noin -5 luokkaa. Kerroksia, kuten makuupussilakanaa, fleece-sisäpussia ja vielä vaikka goretex-pussia lisäämällä tällä pärjää vaikka millaisilla pakkasilla.

Märkiä vaatteita kuivateltaessa pussi kerää luonnollisesti hieman kosteutta, tähän auttaa pussin avaaminen silloin tällöin jos sattuu heräilemään öisin. Pussi kannattaa tuulettaa aina aamuisin jos se on kostunut, sillä vähänkin märkä pussi ei eristä lämpöä niin hyvin. Kosteassa pussissa on inhoittava nukkua kun pussin sisäpinta on nylonia. Nihkeydestä pääsee eroon makuupussilakanalla tai omalla suosikillani; WoolNet-kerrastolla.

Tämä pussi on osa norjalaista modulaarista pussijärjestelmää, tästä syystä pussin sisällä on reunoissa muutama tarranauhan sitä karkeampaa koukku-puolta. Prinsessat voivat joko leikata ne pois tai ommella käyttämäänsä makuupussilakanaan tms. sisäpussiin vastakappaleet.

Helposti paras sotakäyttöön valmistettu makuupussi-ratkaisu mitä meillä on myynnissä heti US Modular sleeping bag systemin jälkeen.

Vaatekerrasto: WoolNet -kerrasto, Trekmates T-paita, Windproof-puku, goretex-takki

Kenttätestaussyistä valitsin mukaani 2 raskasta kuoritakkia. Grammoja viilattaessa olisin koravannut windproof-takin esimerkiksi soft shell -takilla, mutta näillä tällä kertaa. Gore-tex ei markkinoinnista huolimatta hengitä paremmin kuin goretexitön takki. Tästä syystä halusin mukaani myös ”kevyemmän” vaihtoehdon helpompiin sääolosuhteisiin. Tässä tapauksessa tätä virkaa ajoi windproof-takki. Erittäin kovalla tuulella tai kovalla sateella päällä goretex-takki, vähän paremmilla säillä windproof, hyvillä ilmoilla tietysti ilman takkia. Tykkään lämmön säätelyä yläosaa vaihtamalla.

WoolNet-verkkopaita korkealla kauluksella ja Trekmates t-paita. Ilman näitä en halua lähteä enää mihinkään. Lämmön säätelyssä todella kilpailukykyinen kombinaatio kun hienosäädetään vaihtamatta kuoritakkia. 10’c lämpötilassa pienellä tihkusateella marssiessa pärjäsi mukavasti pitkäkauluksisella WoolNet-puserolla ja Trekmates t-paidalla. Kun alkoi sataa tai tuulla enemmän, jompi kumpi kuoritakki vain päälle ja matka jatkuu.

Housuiksi halusin sellaiset housut, jotka toimivat mahdollisimman hyvin kaikissa olosuhteissa. Windproof-housut olivat oikea valinta tähän. Lämpötilan mukaan WoolNet-housuilla tai ilman. WoolNet-housuja ei tarvinnut ottaa pois tai laittaa takaisin jalkaan kesken päivän yläosan vaihtamisen ansiosta.