Julkaistu 2011-09-30

Kilpisjärvi - Tromso 12.-17.6.2011

Siirry sivulla

    Kommentointi

    Kirjoittanut: Arne Eriksen


    Tämä retki ei varsinaisesti ollut kenttätesti, vaan kesäloma, minkä lisäksi se oli minulle henkilökohtaisesti eräänlainen pyhinvaellus. Kilpisjärvi on nimittäin ollut hyvin keskeinen paikka minulle lapsuudessani, ja Tromsø on synnyinkaupunkini. Olen matkustanut näiden väliä lukemattomia kertoja lapsena, kun ajoimme Suomen puolelle hakemaan ruisleipää (…), mutten ikinä jalan. Nyt oli aika toteuttaa tämä monen vuoden unelma ja samalla haudata menneiden vuosien haamut, jotka juontavat juurensa siihen, että olen aina joutunut retkiseurani takia jättämään Pohjois-Norjan retket lyhyemmiksi ja ”turvallisimmiksi”, kun mitä olen itse halunnut. Tällä kertaa tein tästä oman projektini, joka oli myös avoin haaste kaikille halukkaille: ”If you have the stamina, the willpower and the guts, we’ll welcome you with open arms and make you one of us. And if you haven’t, then it’s been very nice knowing you.”. Mikäli joku ei pysyisi mukana, hänen täytyi itse selvitä siitä pisteestä eteenpäin. Tällä kertaa en suostunut ottamaan vastuuta kanssavaeltajistani. Juuri tästä syystä olinkin iloinen, kun yli kymmenestä alustavasti ilmoittautuneesta, kanssani yöjunaan Helsingissa sunnuntai-iltana 12.06.2011 astuivat vain vanhat marssitoverini, kenttätesteistä tutut Jarno Alho ja Janne Kuivalainen.

    Ensimmäinen vuorokausi matkastamme meni Kilpisjärvelle asti pääsemiseen. Matkustimme ensin yöjunalla Rovaniemelle, josta jatkoimme bussilla Kilpisjärven Retkeilykeskukseen. Tämä matka itsessään oli oma koettelemuksensa, sillä kitsaina retkeilijöinä emme olleet ottaneet makuuhyttejä, minkä seurauksena jouduimme koko junamatkan ajan kuuntelemaan myöhäiskeski-ikäisen porukan humalaisia juttuja ja uskomattoman raskasta naurua aamuun asti. Bussiin päästyämme asiat kuitenkin paranivat vähän, sillä kanssamatkustajia meillä oli noin kolme, eli noin puolet Lapin asukkaista. Näin valtaosa kahdeksantuntisesta matkasta meni penkeillä röhnöttäessä ja pätkittäin nukkuessa.

    Meillä oli muutama hieman pidempi tauko matkan varrella, joista parhaiten jäi mieleen huoltotauko Kittilässä. Tämän tauon aikana ehdimme käydä Kittilän ainoassa Thai-ravintolassa, joka oli ihan aitojen thaimaalaisten pyörittämä. Tämä oli hiukan yllättävää, sillä Kittilän kylässä on noin viisi rakennusta, ja siellä asuu karvan verran yli neljäkymmentä ihmistä [sic]. Ruoka koostui erinäisistä eksoottisista etnisistä herkuista, kuten herne-maissi-paprikasta ja riisistä.

    Lopulta saavuimme Kilpisjärvelle, jossa kävimme vielä kaupassa tekemässä viimehetken ostokset (pääasiassa voita ja metwurstia). Nämä hoidettuamme söimme vielä viimeisen kunnon aterian itse Retkikeskuksessa, teimme viimeiset säädöt varustuksiimme, värväsimme norjalaisen lapsiperheen ottamaan meistä lähtökuvat ja lähdimme vihdoin liikkeelle kellon tullessa 16:00 Suomen aikaa.

    Päivä 1

    “Sitkeästä alusta huolimatta mitään ongelmia tai puutteita ei välittömästi ilmennyt.”

    Minkä tahansa retken ensimmäiset kilometrit ovat aina jännittäviä, mutta tämän skaalan rupeamalla ilmiö korostuu, sillä vasta silloin ilmenee onko unohtanut tai jättänyt huomioimatta jotakin, joka tulee vituttamaan seuraavan viikon aikana tosi paljon. Juuri tämän matkan ensikilometrit olivat tämän lisäksi pääasiassa ylämäkeä, mikä antoi minulle ja Jannelle oivan tilaisuuden tutustua siihen miltä 30 kg rinkkojen (Jannella hiukan yli, minulla hieman ali) kantaminen vuorten yli oikeasti tuntuu. Jarno oli fiksuna kaverina pakannut erittäin minimaalisen varustuksen, joten hänen rinkkansa painoi vain noin 21 kg lähtiessä, minkä myös huomasi hänen askeleessaan. Hän pinkoi gasellimaisesti rinteitä ylös minun ja Jannen puhkiessa perässä enemmän traktorihenkisesti kaiken maailman ylimääräisten härpäkkeiden painon alla. Sitkeästä alusta huolimatta mitään ongelmia tai puutteita ei välittömästi ilmennyt.

    Ylitimme vähitellen tien Kilpisjärven ja Siilasjärven välisen kannaksen kohdalla, josta alkoi nousumme Iso- ja Pikku-mallan välistä kohti kolmen valtakunnan rajapyykkiä. Tällä matkalla törmäsimme muun muassa upeaan, kaksitasoiseen vesiputoukseen sekä pariin ruotsalaiseen retkeilijään, jotka olivaat matkalla Kilpisjärven suuntaan. Kuljimme Norjan ja Suomen rajaa pitkin etelään, kunnes saavuimme rajapyykille, josta siirryimme Norjan puolelle ja kuljimme Kolttajärven pohjoisrantaa länteen. Pian maasto muuttui soisesta koivumetsästä tasaiseksi vuoristoylängöksi, ja läntisellä horisontilla häämötti vaikuttavasti päämäärämme: 1419 metriä korkea, lumipeitteinen Bárrás. Tämä ensimmäinen havainto kunnollisesta norjalaisesta vuoresta toi energiapiikin, jonka avulla kävelimme viimeisen pätkän ensimmäiselle leiripaikallemme, joka sijaitsi noin 6 km Bárrás-vuoren huipusta kaakkoon.

    Leiripaikkamme sijaitsi kallioisen joen yläpuolella olevalla ”hyllyllä”, jonne oli kerääntynyt ennätyksellisen lämpimän kevään ansiosta kookas sulavesilampi. Itse joki on nimetön, mutta sen kaivertama laakso tunnetaan Norjan puolella nimellä ”Indre Skjærdalen”. Iltapalan ja leirin pystytyksen jälkeen menimme nukkumaan kellon ollessa noin 02:00 Norjan aikaa, takanamme noin 25 km marssia.

    Päivä 2

    “Puheenaiheet pyörivät pääasiassa sen ympärillä kuinka siistit maisemat olivat, kuinka siisti marssi oli ollut tähän mennessä, kuinka siisti siitä vielä tulisi ja kuinka siistejä asiat ylipäänsä olivat juuri tällä hetkellä.”

    Kehitimme ekan vuorokauden aikana vuorokausirytmin, jonka pidimme miltei muuttumattomana koko retken ajan. Se meni seuraavanlaisesti: 12 tuntia marssia päivässä (tauot mukaanlukien) ja 12 tuntia huoltoa, joka jakautui tasaisesti kahteen tuntiin illalla ja aamulla, jonka väliin mahtui kahdeksan tunnin unet.

    Tätä kaavaa noudattaen heräsimme kymmenen paikkeilla tiistaiaamuna. Herättyäni meni hetki ymmärtää missä olin, eikä tähän auttanut se, että teltasta ulos katsoessani en nähnyt kuin sinistä taivasta, korkealle paikalle kun olimme telttamme pystyttäneet. Kömmittyäni ulos teltasta piti vähän aikaa vain ihmetellä asioita, sillä maisema oli uskomaton auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Maailma näytti jotenkin uskomattoman isolta, eikä oman pienuutensa tunteesta tahtonut päästä eroon. Tämä oli hyvä asia, sillä useimmille ihmisille tekee ihan hyvää ymmärtää oma merkityksettömyytensä välillä. Oppii olemaan.

    Herätin vähitellen pojat ja aloimme keittämään kukin omaa aamupalaamme armottoman auringonpaahteen alla. Puheenaiheet pyörivät pääasiassa sen ympärillä kuinka siistit maisemat olivat, kuinka siisti marssi oli ollut tähän mennessä, kuinka siisti siitä vielä tulisi ja kuinka siistejä asiat ylipäänsä olivat juuri tällä hetkellä. Aikamme mehusteltuamme aloimme vähitellen niputtamaan leiriämme ja pian lähdimme jälleen länteen päin tarkoituksenamme kiertää Bárrás eteläpuolelta ja laskeutua Barrasdalenia pitkin Signaldaleniin.

    Seuraavalla etapilla kuljimme melko ainutlaatuisen kumpareisen ja jokienhalkoman vuoristomaaston läpi. Välillä ylitimme lumikenttiä, välillä kiipesimme kallioisia kukkuloita, joiden huipulla saattoi nököttää yksinäinen kitukasvuinen koivu tai kaksi. Välillä yläpuolellamme saattoi nähdä kotkan matkalla laaksoihin saalistamaan, ja törmäsimme myös muutamasta porosta koostuvaan mini-porolaumaan. Tässä satumaisessa maisemassa aikamme seikkailtuamme saavuimme Gáhppojohkalle, jonka toisella puolella tönöttävän Gappomökin kohdalta lähdimme seuraamaan pohjoiseen kääntyvää, vähitellen Barrasdaleniin laskeutuvaa polkua.

    Pitkä ja kiemurteleva lasku Bárráksen rinnettä kiertäen toi vaiheittaisen ja yllättävän maaston muutoksen. Tähän mennessä olimme nähneet pääasiassa hyvin karunkaunista ja kallioista maastoa, mutta nyt alkoi ympärillämme näkyä yhä enemmän koivuja. Vähitellen myös kanervikko muuttui värikkäämmäksi ja sen seassa kasvoi kukkia, ja pian polkumme kulki kunnollisen arktisen sekametsän halki. Kevään tulvat olivat vielä käynnissä, ja kostea maasto, värikäs kasvillisuus ja paahtava aurinko loivat lähes trooppisen tunnelman, jota laiskasti ympäriinsä pörräävät ötökät vahvisti entisestään.

    Pian polkumme yhtyi Bárrásjohkaan, jota pitkin kävelimme Signaldalenin pohjalle. Täällä tapahtui päivän viimeinen maastonmuutos; tiivis sekametsä päättyi rehevään, metsän rajaamaan laidunmaahan, jonka ilta-auringon säteet valaisi dramaattisesti luoteesta. Jo nyt oli vaikea kuvitella, että olimme aamulla heränneet kallioiselta ylängöltä.

    Tästä jatkoimme hiekkatietä pitkin kohti Lyngenin vuonoa idyllisen maalaismaiseman läpi. Välillä poikkesimme tieltä metsäpoluille, ja kertaalleen jouduimme kahlaamaan virraksi muuttuneen puron yli, mutta pääasiassa kuljimme autiota tietä pitkin. Lopulta tie muuttui traktoriuraksi, jota jatkoimme vielä muutaman kilometrin verran pohjoiseen, kunnes löysimme ison joenmutkan vierestä niityn, jolle päätimme majoittua. Kello oli tässä vaiheessa noin kaksitoista, ja olimme kulkeneet hieman yli 30 km päivän aikana.

    Illan huoltotoimenpiteiden yhteydessä havaitsimme, että meille oli kehittynyt vaiva, jota brittisotilaat kutsuvat nimellä ”bergen blister”, eli selkään ja hartioihin repun olkaimien kohdalle muodostuvia tulehtuneita ja hyvin kivuliaita finnirykelmiä. Näille ei voi oikein tehdä muuta kuin puhkaista, puristaa mädät pois ja desinfioida parhaansa mukaan. Se ei ole kivaa. Matkan aikana kuultiin muutamaan otteeseen vuorten rinteistä kaikuvia tuskan huutoja. Onneksi repun kantaminen ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen kivuliasta näistä huolimatta, ihme kyllä.

    Nukkumaan asti pääsimme noin kahden aikoihin, kuten edeltävänäkin iltana, ja harvoin on uni maistunut yhtä hyvältä.

    Päivä 3

    “Edessämme avautui mainio näkymä seuraavan päivän maastosta, joten hyödynsimme tilaisuutta tekemään hieman kartta- ja maastotiedustelua. On aina mielenkiintoista tutkia maastoa, kun oma näkökulma on melkein sama kuin kartassa.”

    Kolmas päivä alkoi myös kirkkaassa auringonpaisteessa kymmenen aikoihin aamulla, mutta tällä kertaa horisontin täytti näyttävä kaksoishuippunen Otertind, johon Signaldalenin laakso päättyy. Illalla hiljaisen oloinen nurmi oli aamuauringossa kuin Astrid Lindgrenin sadusta revitty kesäniitty, joka oli erinäisten kukkien, sirkkojen, korentojen ja perhosten valtaama. Helteinen niitty perhosineen teki vaikuttavan kontrastin sen takana nouseviin karuihin ja jäisiin vuoriin.

    Heräsin jälleen hieman ennen muita, joten päätin käydä aamukylvyllä leirimme vieressä virtaavassa joessa. Kapusin hiekkaisen jyrkänteen alas nopeavirtaisen joen viereen ja kokeilin vettä hieman varpailla. Se oli perkeleen kylmää. Vedin pari kertaa syvään henkeä ja kahlasin polvia myöten veteen. Kyllä, perkeleen kylmää vieläkin. Sitten päätin kastautua kunnolla ja upottauduin rintaa myöten noin neliasteiseen, nopeasti virtaavaan veteen. Huutoni taisi herättää jätkien lisäksi koko Signaldalenin, ja todennäköisesti myös osan Lyngenin vuonon asukkaista.

    Aamupalaa laittaessa päätin levittää kaikki varusteeni nurmelle tuulettumaan ja kuivumaan kunnolla, mikä meinasi johtaa perikatoon. Meillä oli nimittäin mukana viisi erillistä topografista maastokarttaa mittakaavassa 1:50 000, jotka kattoivat koko reittimme ja vähän ympäröivää maastoa vielä mahdollisten reitinmuutosten varalta. Tavaroita levittäessäni nämä jäivät minulta epähuomiossa lojumaan muiden tavaroitteni päälle, minkä seurauksena yllättävä tuulenpuuska puhalsi yhden näistä viereiseen jokeen. Kyseinen joki oli siltä kohdalta noin 50 metriä leveä ja, kuten aiemmin mainitsin, sekä nopeasti virtaava että jääkylmä, joten perään uiminen ei ollut millään ilveellä kannattavaa. Eipä meillä sen puolin näköhavaintoa kartasta ollutkaan enää sen jälkeen, kun se hävisi rannan hiekkajyrkänteen yli, joten mitään pelastusoperaatiota oli turha edes yrittää.

    Tästä seurasi melkoinen rumba, kun kiirehdimme pistämään jotakin painavaa kaiken herkästi lentoon lähtevän omaisuutemme päälle, ettei vaan mitään muuta tärkeää häviäisi. Tämän hoidettuamme alkoi vahingonarvio. Pahimmassa tapauksessa kriittisen kartan häviäminen saattaisi tarkoittaa, että meidän olisi pakko kulkea autotietä pitkin; maasto, jossa kuljimme, oli sen verran vaikeaa ja kulkematonta, että kunnon kartta oli välttämätön. Tämä puolestaan olisi tehokkaasti syönyt retkemme tunnelmaa ja vienyt meiltä mahdollisuuden kokea koskemattoman vuoristomaiseman iloja. Onneksi kävi kuitenkin ilmi, että kadonnut kartta oli juuri se, jonka alueella meidän oli määrä kävellä alle kymmenen kilometrin pätkä, ja sekin pääasiassa teitä pitkin. Olin myös kuumeisesti tutkinut juuri kyseistä karttaa edellisenä iltana, joten muistin aika hyvin ulkoa reitin seuraavan kartan, joka siis oli vielä tallella, alueelle. Asioita helpotti myös se, että Otertindin pohjoispuolelle kierrettyämme näimme lännessä sen laakson, jota pitkin kiipeäisimme Lyngenin alpeille ja joka näkyi myös tallella olevalla kartalla.

    Lähdimme liikkelle kahdentoista paikkeilla vuorokausirytmiämme kunnioittaen. Kuljimme pohjoiseen päin muistinvaraista reittiä pitkin ja noin tunnin kuluttua pääsimme hieman korkeampaan maastonkohtaan, josta näimme ensimmäistä kertaa jäämeren Lyngenin vuonon muodossa. Näimme myös seuraavan laakson, Martensdalenin, josta erkani toinen laakso, jota pitkin kulki polku, joka veisi meidät takaisin vuoristoon. Pienen etsiskelyn jälkeen löysimme tämän polun ilman suurempia ongelmia, ja täten kadonneen kartan ongelma oli ohi.

    Tämä kyseinen polku oli hyvin valokuvauksellinen, mutta todella jyrkkä. Aluksi se muistutti lähinnä kuivunutta jokiuomaa, joka nousi kivisenä ja jyrkkänä kosken vieressä kohti edessä häämöttävää Storvasstindeniä. Sen halki virtasi myös useita pieniä puroja, mikä oli hyvä, sillä vedenkulutus lämpimänä ja aurinkoisena päivänä vuorta ylös kiivetessä ja rinkka selässä on melko kova. Vähitellen maasto alkoi tasoittua hieman ja ympäröivä koivumetsä kävi harvemmaksi. Samalla maasto muuttui huomattavasti soisemmaksi, ja pian olimme polvia myöten mudassa. Suon, mutakuoppien ja purojen halki kulkeminen jatkui noin tunnin ajan, minkä jälkeen pidettiin pieni mutta hyvin ansaittu evästauko. Tai no, minä ja Jarno pidimme. Janne lähti takaisin tulemaamme reittiä etsimään pudonnutta lakkiaan, jonka hän onneksi löysi.

    Jannenkin taukoiltua jatkoimme jälleen matkaamme, ja pian maasto muuttui taas karuksi ja kallioiseksi. Näkymää hallitsi pyöreät kukkulat, joita peitti ihmeellisen näköinen harmaa koivumetsä. Metsä näytti väriltään melkein siltä, kun se olisi palanut jossakin vaiheessa; niin puitten rungot kuin aluskasvillisuus oli muuttunut tuhkan harmaaksi. Puissa oli kuitenkin lehtiä, ja maassa kasvoi kukkia, joten oli vaikea hahmottaa mitä tarkalleen paikalle oli tapahtunut. Päädyimme teoriaan, että paikan yli oli vetänyt lumivyöry, jonka mutainen lumi on sittemmin sulanut ja jättänyt jälkeensä kivitomua ja maa-ainesta. Tunnelma oli kuitenkin aavemainen, sillä rehevämmän alavan laakson äänet olivat jääneet taakse, ja nyt ympärillämme oli enää tämä harmaa metsä, etäisyydessä pauhaavia vesiputouksia, lunta ja kallioita.

    Pian saavuimme osittain jään peittämälle vuoristolammelle (Gurgela nimeltään), jonka pohjoisrantaa pitkin jatkoimme matkaamme länteen. Pian saavuimme risteävään, etelä-pohjois suuntaan kulkevaan laaksoon, jonka pohjalla oli toinen lampi; Lysvatnet. Tämän laakson rinteillä pidimme kunnon tauon, jonka aikana söimme myös päivällisen. Tässä laaksossa oli myös mahdollisesti jylhimmät maisemat, joihin olimme tähän mennessä törmänneet, sillä Lysvatnetin ympärillä nousi kolmella puolella melkein suorat kallioseinät reilusti yli kilometrin korkeuteen.

    Seuraava osuus päivän matkasta kulkisi noin kilometrin päässä lännessä nousevien Piggtindenin ja Storvasstindenin välisestä solasta. Tuota solaa oli mielenkiintoista tutkia taukopaikaltamme, sillä meillä ei ollut mitään varmuutta siitä, oliko kyseisestä solasta mahdollista kulkea ilman kiipeilyvarusteita. Edessä häämöttävä rinne oli lumen peittämä, ja laskeva aurinko jätti sen juuri sellaiseen varjoon, että oli mahdoton silmämääräisesti arvioida sen todellista jyrkkyyttä. Kartta ei myöskään auttanut hirveästi; siitä kävi vain ilmi, että kyseessä oli hyvin jyrkkä nousu. Ei siis auttanut kuin lähteä kokeilemaan.

    Matka rinteen juurelle toi omat pikku haasteensa lukuisien runsasvetisten purojen muodossa. Lopulta siinä kävi kuten minulle aina tahtoo käydä: minä lipsahdan ja saan saappaani täyteen vettä, kun taas retkiseurani heilahtaa yli täysin ongelmitta. Pikaisen sukkienvaihdon jälkeen pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaa.

    Solan kiipeämisestä tuli mielenkiintoinen kokemus. Rinne oli tosiaan täysin lumen peittämä, kuten aiemmin mainitsin, mutta lumi oli riittävän kantavaa, että pystyimme polkemaan siihen melko hyvät jalansijat. Lopulta nousu kävi kuitenkin niin jyrkäksi, että jouduimme kävelemään siksakkia ylöspäin. Mielenkiintoiseksi tämän teki se, että jonkun matkaa nousutamme alkoi olla vaikea hahmottaa missä tarkalleen vaakataso meni, sillä maailmastamme oli hetkessä tullut melko vertikaalinen paikka. Näin oli epämukavan helppoa menettää tasapainonsa, mikä olisi johtanut kiusalliseen ja epämukavaan, joskin todennäköisesti melko harmittomaan, rinteen alas pyörimiseen.

    Puolisen tuntia rinnettä poljettuamme maa alkoi jälleen tasoittumaan, ja samalla lumikenttä muuttui kivikkoiseksi rakaksi, jota kävelimme solan huipulle asti. Rakkamaastossa oli periaatteessa helppo kulkea, mutta siinä oli aina vaarana menettää tasapainonsa tai liukastua, joista kumpikin olisi helposti voinut johtaa ikävään loukkaantumiseen ja retken keskeytymiseen. Sitä kulkiessa piti aina olla todella skarppina, mikä oli henkisesti kuluttavaa.

    Kun saavutimme solan korkeimman pisteen, oli aika pysähtyä hetkeksi ihailemaan maisemaa. Edessämme avautui mainio näkymä seuraavan päivän maastosta, joten hyödynsimme tilaisuutta tekemään hieman kartta- ja maastotiedustelua. On aina mielenkiintoista tutkia maastoa, kun oma näkökulma on melkein sama kuin kartassa.

    Aikamme ihasteltuamme lähdimme laskeutumaan seuraavaan laaksoon etsimään majoituspaikkaa yöksi. Ylitimme pauhaavan joen lumen muodostamaa siltaa pitkin ja jatkoimme laaksoa alas pohjoisessa nousevan Middagstindenin alarinteitä myötäillen. Pian saavuimme suolle, jonka laidalta löysimme laiduntavan porolauman. Maastonmuotojen ansiosta pääsimme yllättämään porot niin perusteellisesti, että olimme melkein keskellä laumaa, ennen kuin niin me kuin porotkaan tajusi mitä oikein tapahtui. Porot ovat vain puolikesyjä, eivätkä ne aivan hirvesti tykkää ihmisseurasta, joten meidän ilmestyminen heidän pariinsa aiheutti melkoisen massapaon kaikkiin ilmansuuntiin. Tästä seurasi pientä taiteilua, sillä laumassa oli runsaasti vasoja, emmekä halunneet erottaa niitä muusta laumasta. Pakitimme hieman ja lähdimme kiertämään lauman pohjoispuolelta, mikä lopulta onnistui ihan hyvin.

    Viimeinen pätkä päivän matkasta taitettiin jyrkkää metsäistä rinnettä laskeutumalla. Metsästä huomasi, että oli ollut poikkeuksellisen runsasluminen talvi, sillä noin joka toinen puu oli kaatunut rinteen suuntaisesti. Joksikin aikaa kadotimme polkumme, mutta lopulta löysimme vanhan traktoriuran varrelta täydellisen pienen metsäaukean, jonka vieressä virtasi pieni puro. Tähän pystytimme telttamme kellon tullessa kolme, päivän marssi kun oli hieman venynyt vaativan maaston ansiosta.

    Päivä 4

    “… Janne itse ei hahmottanut tätä, kunnes hänen jalkansa roikkuivat tyhjässä ilmassa Jarnon pitäessä häntä kauluksesta kiinni. Sen sijaan Janne vaan nauroi.”

    Neljäs päivä alkoi pitkälti kuten muutkin tähän mennessä; aurinkoisesti. Minä ja Jarno olimme nukkuneet varsin huonosti johtuen siitä, että olimme pystyttäneet telttamme vanhalle kärrytielle, joka oli kyllä tasainen alusta, mutta perkeleen kova. Tästä syystä nukuimme hieman pidempään, kun oli tarkoitus. Yhdessä edellisen illan venymisen kanssa tämä tarkoitti sitä, että vuorokausirytmimme hieman työntyi eteenpäin tässä vaiheessa. Periaatteessa tämä ei haitannut, sillä aurinko paistoi vuorokauden ympäri joka tapauksessa, mutta tämän seurauksena meidän pitäisi perille tultaessa hieman taas totutella ihmisten aikoihin elämiseen.

    Aamun askareet hoidettuamme pääsimme lähtemään liikkeelle hieman yhden jälkeen. Koska olimme jälleen vain noin sata metriä merenpinnan yläpuolella, oli maasto ympärillämme hyvin rehevää, mikä oli mielenkiintoinen kontrasti edellisen päivän lumikentille ja kallioille. Asia kuitenkin tulisi jälleen muuttumaan päivän aikana, sillä tälle päivälle oli varattu koko retken korkein vuortenylitys.

    Pian lähdömme jälkeen saavuimme hiekkatielle, joka kulki idyllisen maalaismaiseman läpi laakson pohjaa pitkin kulkevan autotien luo. Säikäytimme muutaman lampaan kävellessämme heidän laitumensa aidan ohitse, mutta toisaalta lampaat säikähtävät myös nousevaa aurinkoa joka aamu, joten emme jaksaneet kokea sen kummempaa syyllisyyttä tästä.

    Pian ylitimme edellämainitun autotien ja lähdimme jälleen kiipeämään seuraavaa vuorenrinnettä ylös. Aluksi seurasimme löytämäämme traktoriuraa, jonka varrella jouduimme muun muassa soluttautumaan vuohilaumaan. Rinteen muuttuessa jyrkemmäksi ura alkoi tekemään yhä tiukempaa siksakkia ylöspäin ja se kävi koko ajan vähemmän ja vähemmän käytetyn näköiseksi. Lopulta se päättyi isohkon puron kohdalle, jonka toisella puolella näytti nousevan enemmän tai vähemmän pystysuora rinne. Tässä vaiheessa meni hetkellisesti sormi suuhun, mutta puron ylitettyämme huomasimme, että rinnettä pystyi kasvillisuutta hyödyntäen kiipeämään kohtuun helposti. Fyysisesti tämä oli kylläkin melkoista hommaa reppujemme painon ansiosta, mutta teknisesti kiipeäminen ei ollut vaativaa.

    Seuraavat pari tuntia meni kiipeämämme vuoren harjalle pääsemiseen, ja melkoiset kaksi tuntia olivatkin. Kun allamme avautui näkymä yösijan tarjonneesta laaksosta, tunsimme kyllä myös tehneemme jotakin sen eteen. Hieman kauempana idässä näimme solan, jonka läpi tulimme edellisenä iltana. Oli erikoista nähdä se, mikä oli vielä silloin korkein piste retkellämme (noin 650 metriä), ylhäältäpäin.

    Vuoren harjan saavutettuamme jatkoimme matkaamme sitä pitkin pohjoiseen. Nousukulma oli vieläkin kohtalainen, mutta nyt kuljimme porojen tekemiä polkuja pitkin, kun rinne puolestaan oli ollut pääasiassa tiheää rämeikköä ja suota. Näiden puute helpotti asioita suunnattomasti. Näköala tältä vuorelta oli uskomaton, mikä oli petollista, sillä kulkemamme harja oli paikoittain hyvin kapea ja sen molemmin puolin oli paikoittain pystysuoria pudotuksia, jotka huomasi vasta hyvin läheltä. Jarno kuitenkin huiteli urhoollisesti menemään noin sata metriä minun ja Jannen edellä, joten luotimme siihen, että kunnes Jarno putoaa, meillä ei olisi mitään varottavaa.

    Kun lähestyimme vuoren pohjoispäätä ja korkeinta kohtaa, oikealla puolellamme ilmestyi näyttävä suora kallioinen pudotus, joka näytti jatkuvan pari-kolmesataa metriä laakson pohjaa kohti. Tässä oli muutama mielenkiintoinen hetki, kun sulamaton lumi muodosti paikoittain aika kapean väylän itsensä ja pudotuksen reunan välille, josta meidän piti kulkea. Kun vihdoin saavutimme vuoren korkeimman kohdan, kävi ilmi että siitä olikin yllättävän jyrkkä lasku ennen seuraavaa kiivettävää rinnettä. Päätimme lopulta rinteen olevan niin jyrkkä, että fiksuinta oli kiertää se, ja niin lähdimme hiukan taas risteilemään ympäriinsä ja etsimään hiukan loivempaa rinnettä.

    Lopulta hieman varmempi reitti löytyi, ja ruokatauon jälkeen lähdimme kiipeämään kohti päivän korkeinta kohtaa, joka sijaitsi noin kilometrin korkeudessa. Noustessamme yli seitsemän sadan metrin alkoi paljas maa olla yhä harvinaisempi näky, ja pian matkamme taittui jylhissä ja lumisissa maisemissa. Kun aloimme lähestyä kilometrin korkeutta, maailma näytti yhtäkkiä erilaiselta. Oli hieno tunne, kun näki joidenkin ympäröivien huippujen yli, ja alla aukeavan laakson pohja alkoi näyttää niin etäiseltä, että siitä ei enää oikein erottunut yksityiskohtia. Olimme myös kokeneet muutamia epäilyn hetkiä kiivetessämme, sillä kuten edellisenkin päivän solan tapauksessa, ei tässäkään ollut varmuutta sen kiivettävyydestä ilman varsinaisia varusteita. Täten oli suuri helpotus seistä vihdoin solan huipulla, sillä mikäli olisimme joutuneet palaamaan takaisin samaa reittä, emme olisi mitenkään ehtineet perille tavoitteeseen viiden vuorokauden tavoiteaikaamme.

    Helpotuksesta huolimatta emme vielä olleet vielä selvillä vesillä, sillä vielä oli jäljellä lasku vuorten toiselle puolelle Tiurdaleniin. Kartan perusteella tämä näytti olevan vielä nousuakin jyrkempää maastoa, ja minua kartanlukijana jännitti jonkin verran nähdä miten homma luonnistuisi. Aluksi laskeutuminen onnistui odotuksia paremmin, sillä runsas lumi vuorten pohjoisrinteillä tarjosi erinomaisen kävelyalustan, johon pystyi tarvittaessa kaivertamaan jalansijat hieman potkimalla. Vähitellen luminen rinne muuttui sarjaksi kalliohyllyjä, jotka kulkivat rinnettä alas muistuttaen valtavia portaita enemmän kuin mitään muuta. Lopulta saavuimme kuitenkin kalliolle, josta ei ollut enää seuraavaa tasoa, jolle kiivetä. Edessämme oli enää pudotus, jonka alapuolella oli jyrkkä luminen rinne.

    Tässä vaiheessa olisi voinut iskeä pieni epätoivo, mutta olimme tulleet liian pitkälle kääntyäksemme takaisin, joten mitään dilemmaa ei oikeastaan ollut. Tutkiessamme paluumahdollisuuksiamme tulimme sitäpaitsi siihen tulokseen, että takaisin ylöskään ei ollut juurikaan menemistä, joten hyppy tuntui luonnollisimmalta vaihtoehdolta. Valittavia suuntia oli vain yksi, joten oli helppo saada itsensä oikeaan mielentilaan tulevaa varten. Tämä ei ollut ihan niin jännittävää, kuin miltä se saattaa näin äkkiseltään kuullostaa; varsinaista pudotusta ei ollut kuin muutama metri. Mikä puolestaan teki hypystä mielenkiintoisen, oli kallion ja lumen väliin sulanut railo, joka oli riittävän iso, että sinne olisi voinut mies tavaroineen hujahtaa melko helposti. Ajatus ei houkutellut. Toiseksi hypyn kohteena oleva rinne oli sen verran jyrkkä, että oli vaikea sanoa saisiko itseään pysäytettyä, ennen kuin luminen rinne päättyi pieneen pudotukseen ja sen jälkeen kiviryökkiöön. Noh, ei auttanut kuin kokeilla.

    Minä hyppäsin ensin, sillä minä asiaa alunperin ehdotin. Jätin Jarnolle ja Jannelle rinkkani ja pienen jahkailun jälkeen loikkasin. Kaikki meni paremmin, kuin oli odotettu! Liun muutaman metrin alas rinnettä, minkä jälkeen sain otteen karheasta lumesta. Pienten voitonhuutojen jälkeen Janne heitti minulle rinkkani, mikä meinasi johtaa uudelleen vähän jännittävään tilanteeseen, sillä heitto osui niin hyvin naamaani, että rinkka meinasi vetästä minut selkä edellä seuraavalta jyrkänteeltä alas. Onneksi sain jaloilla kiinni jyrkänteen reunasta ajoissa.

    Seuraavaksi tuli Jarno, joka oli keksinyt hieman järkevämmän reitin, jota pitkin hän pääsi varovaisesti kiiveten minun luokseni ilman hyppäämistä. Aika tylsää.

    Sitten oli Jannen vuoro. Janne päätti kuvata oman hyppynsä, ja kun minä ja Jarno tajusimme tämän, Jarno huusi Jannelle: ”Hei, et sä voi kuvata sitä hyppyä!”, johon Janne vastasi potentiaalisesti viimeisillä sanoillaan: ”Kato ku en voi!”. Tästä on tullut aika legendaarinen juttu meidän kolmen keskuudessa, ja juuri siksi onkin mahtavaa, että koko asia on saatu videoitua. Parasta koko tapahtumassa oli se, että Janne meinasi epähuomiossa mennä samalta jyrkänteeltä alas, josta minäkin olin ollut vaarassa lentää ottaessani rinkkaa vastaan nenälläni. Janne itse ei hahmottanut tätä, kunnes hänen jalkansa roikkuivat tyhjässä ilmassa Jarnon pitäessä häntä kauluksesta kiinni. Sen sijaan Janne vaan nauroi. Aikamoinen mies.

    Rehevä lehto, johon olimme majoittuneet, hohti kultaisena ja vihreänä aamulla. Teltasta ulos tuleminen oli mahtavaa, sillä näkymä auringossa kimaltelevan Laksvatnetin yli oli äärimmäisen mieltä nostattava. Tuttu kuvio toistui, eli minä palloilin hetken pihalla, ennen kuin jätkät liittyivät seuraan.

    Jarno oli viimeisenä ulkona, hän kun on yksi luonnon iltaihmisiä. Minun ja Jannen laittaessa aamupalaa Jarno kömpi ulos teltasta crocsit jalassa ja ainoana vaatteenaan bokserit. Toisessa kädessä hänellä oli pyyhe. Hän suuntasi suoraan meidän ohi kohti järveä, joka sijaitsi noin 30 metriä leirimme alapuolella. Jannen kanssa emme heti hahmottaneet mitä mies oikein aikoi, sillä hänen valitsemastaan kohdasta ei mennyt kuin rämeinen, lähes pystysuora jyrkänne alas, eikä rannasta ollut toistaiseksi ollut mitään näköhavaintoa.

    Siitähän Jarno sitten kuitenkin heilahti jyrkänteen reunan yli, yhä puolialastomana, eikä sen jälkeen Jarnosta ollut sen kummemmin havaintoja muuten, kuin ähinän, tuhinan ja heiluvien puiden muodossa. Hänelle oli selvästikin jäänyt edellisen päivän suhtautuminen jyrkkiin mäkiin päälle. Joitakin minuutteja myöhemmin mies ilmestyi jälleen näkyviin hänen kahlattuaan jonkin matkaa alla aukeavaan järveen. Hän huuteli meille käsiään heilutellen ja koska hän ei tuntunut olevan akuutissa hukkumisvaarassa, päättelimme hänen huutavan meitä seurakseen. Näin lähdimme Jannen kanssa vähän paremmin varustautuneina etsimään vähän vähemmän hengenvaarallista reittiä alas.

    Hetken kuluttua löysimme puron, jota pitkin pystyi kulkemaan kohtuun helposti järven rantaan. Edessämme aukesi yllättävä näky, sillä olimme odottaneet rannan olevan yhtä umpeen kasvanut, kuin ympäröivä metsä. Kävikin sitten ilmi, että rannassa oli pieni niitty, jolla oli nuotiopaikka ja jopa yksinäisen näköinen roskis. Tästä pääsi mainiosti kahlaamaan järveen, jossa oli karhea hiekkapohja ja täydellisen kirkasta, jäätävän kylmää vettä.

    Kirkas vesi yhdessä auringonpaisteen kanssa houkutteli kovasti uimaan, mutta melko pitkään jahkailimme, sillä vesi oli todella hyytävää. Lopulta kuitenkin saimme houkuteltua, uhkailtua ja pilkattua toistemme uimaan. Kyllä kannatti, sillä emme olleet päässeet peseytymään kunnolla vielä kertaakaan retkemme aikana.

    Aikamme polskittuamme ja virkistyttyämme siirryimme takaisin leiriimme pukeutumaan, syömään ja pakkaamaan tavarat lähtöä varten. Päivän marssi oli tarkoitus suorittaa Lavangsdalenin laakson halki etelästä pohjoiseen, mikä poikkesi alkuperäisestä suunnitelmasta, jonka mukaan olisimme kiivenneet pohjoisessa kohoavan Gjømmertindenin päälle ja kulkeneet sen jälkeen vuorten ja jäätiköiden yli viimeiseen Tromsøtä edeltävään laaksoon. Suunnitelmaa muutettiin edellisenä päivänä johtuen maaston haasteellisuudesta; kartan perusteella näytti miltei mahdottomalta kulkea reittiä kokonaan ilman teknisiä, kiipeilyvarusteita vaativia kiipeilyosuuksia.

    Näin meitä odotti erilainen koitos, sillä tiedossa oli noin 30 kilometriä marssia tietä pitkin. Ensin meidän oli kuitenkin päästävä autotielle, mikä osoittautui yllättävän vaikeaksi tempuksi. Lähdimme jatkamaan aiempana päivänä kulkemaamme polkua, joka kartan mukaan kiertäisi koko Laksvatnetin ja yhtyisi autotiehen sen länsipuolella. Tässä kävi sitten kuitenkin loppujen lopuksi niin, että polku hävisi noin puolivälissä matkaamme, minkä jälkeen jouduimme rämpimään Vietnam-henkisessä umpisuossa/pensasmetsässä, joka oli vielä kevättulvien valtaama. Hip hei.

    Vajaan tunnin taisteltuamme löysimme kuitenkin Lakselvin kyläkaupan pihalle, jossa kävimme hiukan ostoksilla. Kauppaa pyöritti paikallinen ukko, joka oli nähtävästi noin viisi minuuttia Jeesusta vanhempi. Hän tuijotti meitä hetken epäilevän oloisesti. Lopulta hän kysyi pohjois-norjalaisella kalastajamurteellaan mistä olimme tulossa, kun tuollaiset kantamukset on? Vastasin, että Suomesta. Ukko nyökkäsi ja tuntui hyväksyvän tämän selityksen, ihan kuin se selittäisi kaiken. Tämän jälkeen hän oli hieman puheliaampi, mutta ostimme silti vain muutaman limun, jäätelön ja suklaapatukan, minkä jälkeen lähdimme jatkamaan matkaamme pohjoiseen Lavangsdalenin laaksoa pitkin.

    Kävi ilmi, että vaikka pinnoitettua tietä pitkin on nopeampi kulkea kuin maastossa, niin se myös rasittaa jalkoja eri tavalla. Koska askel on asfaltilla koko ajan samanlainen, kasvaa rasitusvamman vaara huomattavasti suuremmaksi, kuin vaihtelevassa ja vaikeassa maastossa kulkiessa. Näin aloimme ensimmäistä kertaa retkellämme kärsimään erinäisistä nivelkivuista, ja minulla kipeytyi ensimmäistä kertaa myös jalkapohjat. Jokseenkin yksitoikkoista matkantekoa paransi kuitenkin maisemat, jotka olivat muun muassa upeat, ja vastaantulevia autoja ajavat nuoret naiset, jotka tööttäilivät ja vihelsivät meille. Sotilaallisen näköiset nuoret miehet ovat vissiin kovassa huudossa Norjassa.

    Noin puolivälissä laaksoa löysimme vanhan valtatien, joka poistui joitakin vuosikymmeniä sitten käytöstä. Päätimme kulkea sitä pitkin mielummin kuin uutta tietä, sillä vastaantuleva autoliikenne oli innokkaista nuorista naisista huolimatta aika rasittavaa pidemmän päälle. Tämä osoittautui hyväksi ideaksi, sillä puoliksi umpeen kasvanutta tietä ympäröi todella hurmaava post-apokalyptinen tunnelma, jossa oli todella mukavaa talsia menemään. Saattoi esimerkiksi kuvitella maailman olevan pahantahtoisten zombien valtaama, ja että me olimme ainoat henkiinjääneet.

    Tätä tietä kuljimme kolmisen kilometria, minkä jälkeen palasimme jälleen liikennöidylle E8 tielle. Pian ylitimme virallisesti Tromsøn kuntarajan (tämä tapahtui oikeastaan ensimmäistä kertaa edellisen päivän vuoriylityksen aikana, mutta kutakuinkin edellisen yön leirin paikkeilla ylitimme takaisin naapurikuntaan), minkä kunniaksi juhlittiin hillitysti ja otettiin muutamat poseerauskuvat kuntavaakunan kanssa. Muutama kilometri kuntarajan jälkeen saavuimme taukolevikkeelle, jossa söimme päivällisemme.

    Hetken istuskelun ja syömisen jälkeen päivän aikana kehittyneet rasitussäryt sun muut kivut tuntuivat entistä paremmin, joten ensimmäiset muutamat kilometrit ruokataoumme jälkeen taitettiin aika hauskan näköisesti vaappuen. Minulla ja Jarnolla nämä helpottivat vähitellen, mutta Jannessa jokin tuntui menneen rikki, sillä kipu ei näyttänyt hellittävän. Matkaa oli kuitenkin vielä tälle päivälle noin 13 km jäljellä, joten siinä siinä ei auttanut hirveästi muu kuin laittaa jalkaa toisen eteen. Janne osoitti tässä vaiheessa sen luonteenpiirteen, mikä tekee hänestä mainion retkikumppanin: hän jatkoi marssia ilmeettömästi päivän tavoitteeseen saakka ainoana merkkinä mistään kivusta se, että hän välillä pyysi meitä hidastamaan hieman ja että hänen askeleensa oli hieman toispuoleinen. Muistatteko tämän: ”If you have the stamina, the willpower and the guts, we’ll welcome you with open arms and make you one of us.”? Janne läpäisi testin liput liehuen. Ihminen on vahva silloin, kun keho pettää, mutta mieli jatkaa, ja tässä oli juuri siitä kyse.

    Vähitellen tie alkoi viettää alaspäin meidän lähestyessä merta, ja pian edessämme avautui näkymä Ramfjordin vuonosta. Vaikka vielä tässäkin vaiheessa matkaa oli vajaat 9 km jäljellä, alkoi tavoite tuntua huomattavasti todellisemmalta, sillä edessä näkyvien vuorten takaa näkyi Tromsdalstindenin huippu, joka sijaitsee kivenheiton päässä Tromsøn keskustasta. Nyt olimme vihdoin ns. järkevän kävelymatkan päässä lopullisesta tavoitteestamme! Nämä viimeiset vuoret saivat kuitenkin vielä odottaa, sillä retken viimeinen leiri oli tarkoitus pystyttää niiden varjoon Ramfjordin vuonon rannalle.

    Kun saavuimme Nordbotnin kylään, oli aika ruveta tiedustelemaan mahdollista leiripaikkaa. Vihdoinkin löysimme käyttöä Jannen tuomille kiikareille, joilla pystyimme tutkimaan vuonon vastarantaa. Näkemämme perusteella kohtuun suuri koski laski vuonoon noin puolentoista kilometrin päässä, ja päätimme alustavasti, että pystyttäisimme sinne majamme. Laskuveden ansiosta pystyimme oikaisemaan hieman vuonon pohjan kautta, mikä aiheutti minulle mielettömän nostalgiaryöpyn, sillä lapsuudessani me ei juuri muuta kesäisin tehtykään, kun kieritty laskuveden paljastamalla merenpohjalla (Norjassa nousu- ja laskuveden ero saattaa olla viisi metriä pystysuunnassa).

    Pian saavuimme esitiedusteltuun pisteeseen, jossa kävi ilmi, että koski jakautui kahtia hieman ennen mereen laskemista. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että keskellä virtaa oli pienehkö suunnikkaan muotoinen saari, jossa näytti olevan melko jännittävä telttapaikka. Pienen loikkimisen, kahlaamisen ja kastumisen jälkeen pääsimme saarelle ja äkkiä totesimme saaren tosiaan kelpaavan oikein hyvin leiripaikaksi. Tunnelma oli siellä istuessa erikoinen, sillä ympärillä pauhaavan kosken ääni oli huumaava, ja se toi mukanaan viileää ja kosteaa ilmaa jatkuvana tuulena, mikä oli itse asiassa melko miellyttävää.

    Vähitellen rutiiniksi muodostuneet ilta-askareet hoidettiin nopeasti ja tehokkaasti, ja näin pääsimme inhimilliseen aikaan nukkumaan. Tämä oli tärkeää, sillä seuraavana päivänä meidän oli oltava 15:00 mennessä Tromsøssä, mikäli aioimme päästä aikatavoitteeseemme (120 tuntia). Näin päätimme, että meidän tulisi olla liikkeellä viimeistään kymmeneltä seuraavana aamuna, sillä matkaa oli jäljellä vielä noin 20 km.

    Päivä 5

    “Lähdimme sekä haikein että innokkain mielin laskeutumaan, sillä vaikka tiemme päässä odotti lämmin ateria ja kylmä tuoppi, niin tämä oli yhden kaikkien aikojen parhaan retken viimeinen pätkä.”

    Kun olimme kaikki pääseet jyrkänteeltä alas vahingoitta, oli aika jatkaa matkaa kohti merta. Tämä alkoi hauskasti meidän laskiessa persmäkeä vuoren rinnettä alas. Itse laskin niin nopeasti ja niin pitkän matkan, että korvat menivät lukkoon. Lopulta lumi loppui, ja kuljimme jälleen kivisellä nummella, joka vähitellen muuttui koivumetsäksi meidän kävellessä pauhaavan kosken viertä. Jälleen kerran oli kummallista kulkea rehevässä metsässä, kun koko päivän ajan kivi ja jää oli hallinnut maisemia hyvin vahvasti. Oli myös hienoa vihdoin saapua meren äärelle, sillä toistaiseksi olimme vaan nähneet sen kaukaa.

    Päivän lopuksi kävelimme muutaman kilometrin pätkän hiljaista autotietä pitkin länteen, minkä jälkeen käännyimme polulle, joka kiersi Laksvatnetin järven pohjoispuolelta. Laksvatnetin pohjoisrannalle teimme neljännen leirimme harjun päälle, josta oli kohtalainen näköala itse järvelle.

    Vuorokausirytmimme oli jälleen tasaantunut, joten kello oli myös tällä kertaa kaksi, kun pystytimme leirimme. Pikaisten huoltotoimenpiteiden jälkeen suuntasimme jälleen unten maille, sillä tiesimme seuraavasta päivästä tulevan pitkä.

    Päivä 6

    “Lopulta hän kysyi pohjois-norjalaisella kalastajamurteellaan mistä olimme tulossa, kun tuollaiset kantamukset on? Vastasin, että Suomesta. Ukko nyökkäsi ja tuntui hyväksyvän tämän selityksen, ihan kuin se selittäisi kaiken.”

    Toisin kuin olisi voinut kuvitella, nukuimme viimeisen maastoyömme todella hyvin meitä ympäröivän kosken pauhusta huolimatta. Kaivauduimme aamulla ilman mitään suurta vastahakoisuutta ulos teltoistamme ihailemaan aurinkoista vuonoa ja tekemään viimeisistä ruuan rippeistämme aamupalaa. Olimme aika hyvin aikataulussa, joten ehdimme syödä rauhassa ja jopa ottaa hieman aurinkoakin ennen viimeistä lähtöä.

    Kymmeneltä olimme liikkeellä, kuten suunnitelmaan kuului, ja kuljimme jälleen ensimmäiset muutamat kilometrit asfalttitietä pitkin. Noin neljän kilometrin tallustamisen jälkeen tulimme kosken äärelle, jonka viertä lähdimme kiipeämään viimeistä kertaa vuorille. Kartan perusteella nousu tuli olemaan melko jyrkkä, eikä siihen ollut merkattu mitää polkua, mutta tähän mennessä kertyneiden kokemuksiemme jälkeen luotimme kykyymme kiivetä huolestuttavankin jyrkkiä rinteitä ylös ilman suurempia ongelmia. Kävi kuitenkin ilmi, että joku seikkailullinen sielu oli käyttänyt samaa reittiä pidemmän aikaa, sillä metsäistä rinnettä kiipesi tiukasti kiemurteleva ja naurettavan jyrkkä polku, johon oli jopa viritetty eräänlaiset turvaköydet sellaisiin paikkoihin, joissa oli vaara pudota alla virtaavaan koskeen. Tämä oli onnekas sattuma, sillä jopa tämän polun kanssa tuo rinne oli melkoinen kiivettäväksi.

    Aikamme hikoiltuamme ja puhkittuamme ympäröivä metsä alkoi vähitellen muuttua harvemmaksi ja koivupainotteisemmaksi, ja pian alkoi puitten välistä paikoittain näkyä lunta. Noin 300 metrissä pidimme pienen tauon, jonka aikana saimme vihdoin täytettyä jo jonkin aikaa sitten tyhjentyneet juomapullomme. Oli jälleen kerran lämmin ja aurinkoinen päivä, ja mäkeä ylös kömpiessämme olimme hikoilleet siihen malliin, että litran juomapullo ei riittänyt millään. Vaikka vieressämme pauhasi koko matkan koski, meillä ei kuitenkaan ollut silloin mahdollisuutta ottaa siitä vesitäydennyksiä, sillä vaikka se olikin kovin lähellä, olisi sen luokse pääseminen vaatinut muun muassa 10 metrin pystysuoran kallion kiipeämistä.

    Vedentäyttötauon jälkeen maasto muuttui loivemmaksi, joskin nousu jatkui vielä. Vähitellen korkeammalle noustessamme paljas maa vaihtui melkein kokonaan lumeen, ja kirosin jälleen kerran valintaani ottaa mukaan lippis aurinkolasien sijaan. Jouduin kävelemään pitkiä pätkiä silmät kiinni, sillä puhdas ja koskematon vuoristolumi heijasti melko ärhäkästi aurinkoa. Tämä oli siltäkin puolin harmillista, että kulkemamme laakso oli todella valokuvauksellinen jyrkkine kiviseinineen, puroineen ja lumikenttineen, enkä mielelläni ollut katselematta ympärilleni.

    Tätä laaksoa ylös oli melko vaikea suunnistaa järkevää reittiä, sille maasto oli kovin kumpuilevaa, ja laaksoa pitkin virtaava joki mutkitteli ärsyttävän mielivaltaisesti. Tämä johti siihen, että jouduimme toistuvasti muuttamaan suuntaamme, tai jopa kääntymään takaisin ja kokeilemaan toista reittiä. Kartalle piirrettynä reittimme näytti jälkeenpäin humalaisen hortoilulta. Positiivista tässä oli kuitenkin se, että se jätti meille lisää aikaa ihailla maisemia.

    Lopulta maasto muuttui täysin lumiseksi, eikä maastonmuodoilla tai hullusti mutkittelevalla joella näin ollut enää vaikutusta matkantekoomme, sillä nyt pystyimme vihdoin kävelemään suorinta reittiä solan huippua kohti. Vähitellen maa tasoittui, ja näköpiiriin palasi edellisenä iltana nähty Tromsdalstinden solan toisella puolella. Tämä oli tunteellisesti latautunut hetki, sillä tämä merkitsi sitä, että matkamme oli vihdoin lopullaan. Vielä selvemmin tämä hahmottui, kun hieman eteenpäin kuljettuamme näimme juuri ja juuri Tromsøn saaren vuoren harjan yli.

    Enää meidän piti laskeutua vuoreltamme Tormsdalenin laaksoon, jota pitkin kävelisimme rantaan, josta ylittäisimme sillan Tromsøn saarelle. Lähdimme sekä haikein että innokkain mielin laskeutumaan, sillä vaikka tiemme päässä odotti lämmin ateria ja kylmä tuoppi, niin tämä oli yhden kaikkien aikojen parhaan retken viimeinen pätkä. Tätä laaksoa laskeutuessamme tuli jälleen muutama hauska hetki, kun pari lauantaikävelijää pysähtyivät rinkkamme nähdessään kysymään mistä asti olimme tulleet. ”Suomesta” ei ole ihan yleisin vastaus tuohon kysymykseen retkeilijältä Norjan länsirannikolla.

    Jalkamme osuivat Tromsøn kaupungin asfalttipinnalle noin 119 tuntia ja 45 minuuttia Kilpisjärveltä lähdön jälkeen. Oli hauskaa kävellä keskustan läpi viimeiset kilometrit kohti Skarvenin majataloa (jossa olimme jo ennen retkelle lähtöä päättäneet nauttia retkenlopetusateriamme ja -tuoppimme), sillä yleinen nuhjuinen olemuksemme, syntisen kokoiset rinkkamme ja vaappuva kävelytyylimme erotti meidät muusta kaupungissa aurinkoista lauantaita viettävistä ihmisistä melko selvästi. Norja on myös maa, jossa vaellusta, retkeilyä ja yleistä ulkoilua arvostetaan korkeasti, ja vastaavasti paikalliset olivat kovin ystävällisiä ja kiinnostuneita kuulemaan keitä olimme ja mistä tulimme. Etenkin majataloon päästyämme luoksemme tuli ihmisiä, joista osa olivat nähneet meidät autoistaan muutamia päiviä aiemmin, ja he halusivat kovasti tietää olimmeko tosiaan tulleet jalan koko matkan. Myös eräs vanhempi brittiläinen pariskunta kiinnostui meistä kovasti ja he tulivat juttelemaan ja ottaamaan kuvia.

    Kaiken kaikkiaan tällainen positiivinen huomio yhdistettynä maukkaaseen ruokaan, hyvään paikalliseen olueen ja paikalla sattumoisin esiintymässä olevaan merimieskuoroon loi parhaan mahdollisen lopetuksen, jota voisi tämän tapaiselle rupeamalle toivoa. Tähän hienous ei kuitenkaan rajoittunut, sillä juotuamme ja syötyämme meitä tuli Norjan armeijan edustaja, tätini Kapteeni Lorem, hakemaan autolla majatalon edustalta. Näin pääsimme vihdoin peseytymään, vaihtamaan puhtaat vaatteet ja lopulta puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan, joskin vasta kunnollisen jälkiruokatarjoilun jälkeen.

    Jälkipyykki

    Seuraavana päivänä Jarno ja Janne lähtivät takaisin Suomeen omia reittejään, mutta minä jäin vielä tämän jälkeen pyörimään kotinurkilleni ja muistelemaan lapsuuttani. Tapasin seuraavan vajaan kahden viikon aikana sukulaisia ja vanhoja ystäviä, kiipesin lyhyempiä päiväreissuja vuorille ja söin paljon sätkivän tuoretta valasta, kalaa ja poroa saadakseni takaisin matkan varrelle jääneet neljä kiloa.

    Lopulta seuraani liittyi viimevuotinen retkitoverini Petteri, jonka kanssa valtasimme kesällä 2010 hieman Pohjois-Norjan vuoria. Lähdimme hänen kanssaan vielä toiselle, hieman rennommalle retkelle, jonka aikana satoi takautuvasti kaikki ne sateet, jotka meidän olisi järjen mukaan pitänyt saada niskaamme Jannen ja Jarnon kanssa. Pohjois-Norjan kesä ei pettänyt.

    Kenttätestaustiimi on nyt päässyt vuorten makuun, eikä siitä janosta pääse herkästi enää eroon. Muun muassa Jarno on valittanut vuorihulluutta kesäkuusta lähtien, joten nyt olemme jälleen lähdössä samalla kokoonpanolla valtaamaan Norjan korkeimpia huippuja. Odotettavissa on melkoista materiaalia, niin kuvien kuin tarinoiden puolesta. Pitäkää silmänne auki!

    Kommentointi


    Loading...