Kaldoaivin vaellus 2019

Tässä ois taas Teron ja Essin turinoita tunturien rinteiltä. Tämänkertainen reissukertomus on vaellukselta Kaldoaivin erämaassa elokuussa 2019.

Kaldoaivi maailman mittakaavassa.

Veri veti jälleen kohti Kaldoaivin erämaata elokuussa 2019. Kyseessä on laajin suomalainen erämaa-alue, pinta-alaltaan lähes 3 000 neliökilometriä eli yli puolet koko Utsjoesta.

Ajatus oli vältellä muiden ihmisten näkemistä ja kulkea puolet reissusta omia polkuja ilman kilometritavoitteita. Oikaistaisiin Pulmankijärven parkkipaikalta maastopyöräreitille ja siitä aina Gálddoaivi-tunturin huipulle, mistä koko erämaa juontaa nimensä. Sieltä jatkettaisiin omia reittejä kohti Ylä-Pulmankijärveä ja sen lähistöltä löytyvää Aadolfin kammia sekä toisen maailmansodan aikana hätälaskun erämaahan tehnyttä saksalaisten Junkers Ju 52:a tai tuttavallisemmin Täti Ju:ta. Täältä sitten valuttaisiin pikkuhiljaa joen laskusuunnan mukaan takaisin Pulmankijärvelle.

Reittimme kartalla.

Roipetta koitettiin ottaa mukaan reilusti vähemmän kuin viime vuoden Haltin reissulle. Allekirjoittanut sai tiputettua rinkan painoa noin seitsemän kiloa. Suurimmat säästöt tulivat juomarakon vaihtamisesta juomapulloon sekä kevyemmästä rinkasta ja muonasta. Essinkin rinkka keveni viitisen kiloa. Koska kelit olivat lämpimämmät eikä kivuttu niin korkealle, matkaan tuli mukaan myös hieman vähemmän vaatetta. Mukaan pakattiin myös vavat muutamaa kalastuskohdetta varten. Selvitimme myös mahdolliset kalastusrajoitukset ja hankimme tarvittavat luvat Metsähallitukselta ennen reissua.

Essi: Oli mahtavaa päästä hektisen, työntäyteisen kesän jälkeen taas meille niin rakkaaseen Lappiin! Lähdettiin matkaan heti Lekafestin jälkeisenä päivänä. Matkalla yövyttiin Jyväskylässä, koska lähtö venähti sen verran myöhään. Seuraavana päivänä matka jatkui Pulmankijärvelle, johon saavuimme illan tullen ajettuamme reilut tuhat kilometriä.

Päivä 1 maanantai

Pulmankijärvelle vievää tietä ei ole turhaan kehuttu yhdeksi Suomen kauneimmista. Saavuttiin sitä pitkin parkkiin pari tuntia ennen auringonlaskua. Kamojen vaihto shortseista ja t-paidasta eräilykamppaisiin alkoi ja hetken päästä rymisteltiinkin jo puskassa rinkat selässä maastopyöräreittiä etsien. Auringon laskiessa ylitettiin kosteikkoa hyttysten inistessä ja suon pärskiessä askelista. Tätä oli odotettu koko kesän ajan!

Suunnistaminen pimeässä ei ole helpointa tai mielekkäintä hommaa, joten kuljettiin reipasta vauhtia, että löydettäisiin pyöräilyura ajoissa. Pilvet nousivat taivaalle samoihin aikoihin, kun aurinko laski. Reitille löydettiin juuri sopivasti ennen pimeää. Polku oli selkeästi mönkijän tekemä, kohteena varmaankin jokin erämaassa sijaitseva porokämppä, joten sitä olisi ollut vaikea ohittaa vähän hämärämmässäkään.

On on kesä ja yö.

Jolkoteltiin auringon laskettua vielä pari kilometriä, kunnes oltiin ihan virallisesti erämaassa. Pystytettiin leiri kesäyön hämärässä tunturikoivujen keskelle, pienen synkältä näyttävän järven rannalle. Uni tuli nopeasti pitkän ajopäivän jälkeen.

Päivä 2 tiistai

Aamulla kuukkelit tervehtivät meitä iloisesti. Leiripaikan yöllinen aavemainen fiilis oli kadonnut auringonvalossa. Iloksemme havaitsimme, että mustikoita oli reilusti ympärillä, ja Essi keräsi niitä kupillisen aamupuuroon. Täytettiin molempien vesipullot järvestä, purettiin leiri ja kurvattiin takaisin polulle. Tuuli ujelsi korvissa, mutta aurinko helotti kirkkaana vaikka pilvet sitä välillä häiritsivätkin. Paikoin maaruska oli hiipinyt jo esille. Elettiin kuitenkin jo elokuun loppupuolta. Poroja alkoi näkyä muutaman kilometrin jälkeen molemmin puolin uraa.

Ensimmäinen leiripaikka ja aamupuuro mustikoilla Trangialla.

Lounastauolla kalasteltiin pienen järven rannalta, mutta lysti loppui lyhyeen, kun tunturin yli pukkasi tummia pilviä, ja pian alkoi ärhäkkä vesisade ukkosen säestämänä. Kamoja pakatessa tuli pari kulkijaa vaihtamaan ne muutamat pakolliset sanat. Meistä ei tällä kertaa saanut juttuseuraa sen kummemmin, vaan jalat kaipasivat jo takaisin polulle. Sade lakkasi, lyötiin rinkat selkään ja jatkettiin matkaa tunturiin. Muutaman kilometrin jälkeen keli kuitenkin taas synkkeni. Päätettiin leiriytyä seuraavaan hyvään paikkaan, että vältyttäisiin pahimmalta sateelta ja ukkoselta. Essiä jännitti mahdollinen yöllä saapuva ukonilma.

Välillä sää muuttuu hyvin nopeasti.

Onneksi pienestä tunturikoivikosta löytyi teltalle tasainen paikka, joka oli vielä suuressa painaumassa. Vesipulloja ei jaksettu illalla täyttää, vaan se sai jäädä aamuun. Yöllä ukkosen jyrinä kantautui kauempana olevien tunturien yläpuolelta, ja teltan läpi näki salamoiden välkkeen. Siinä tunsi olonsa aika pieneksi tunturissa keskellä ei mitään. Aamuyöllä kun heräsin rakon tyhjennyshommiin, oli paksu sumu ympäröinyt leiripaikkamme.

Kalapaikkoja etsimässä.

Päivä 3 keskiviikko

Aamulla sumu oli jo hiukan helpottanut. Syötiin pikainen aamupala, pakattiin teltta ja ei muuta kuin juomavesien täyttöön. Ikäväksemme saimme huomata, että illalla karttatiedusteltu vedenottopaikka olikin eilisistä sateista huolimatta kuiva.

Aamun usvaa ja nopea aamupala, ruisleipää lärviin.

No aina kartat eivät pidä paikkansa purojen ja lätäköiden suhteen, tuttu juttu. Joten ei muuta kuin karttatasku käteen ja uutta keidasta etsimään. Jatkettiin kohti seuraavaan puroa, joka oli kauempana ja vähän väärään suuntaan reitiltä, mutta ainoa veden täyttöpaikka lähistöllä. Jätettiin rinkat pois selästä ja käveltiin vajaa kilometri pidemmälle, että saatiin pullot täyteen pienestä rehevässä kanjonissa soljuvasta joesta. Maisemat oli niin upeat, että tämä kiertoreitti olisi kannattanut tehdä pelkästään niiden takia. Päivän etappi oli pääosin ylämäkeä, kun tallusteltiin kärrypolkua pitkin paljakkaa.

Vesipullojen täyttöä pienellä joella, joka oli kartalle merkitty paljon suuremmaksi.

Metsäkanat kuikuilivat meitä lähellä tunturin huippua. Teeriltä ne näyttivät, mutta liekö olleet riekkoja tai jopa kiirunoita, kun oltiin tunturin laella missä pensaat eivät enää kasvaneet. Meitä hiukoi jo kovasti, vaikka aamupalasta oli vain muutama tunti. Pysähdyttiin vetämään toinen aamupala hobittityyliin Galddoaivi-tunturin rinteillä. Rinne verhoutui nopeasti sumuun, mutta ihan yhtä nopeasti sumu myös hälveni, kun saimme syötyä.

Sumu peittää tunturin huipun.

Ruisleipää, voita ja salamia.

Ateriatuokion jälkeen jatkoimme matkaa, ja pian mönkijäura kurvasi eri suuntaan ja selvä jälki kaikkosi suohon. Onneksi siellä täällä näkyi kuitenkin polkupyörän jälkiä. Ei käynyt kateeksi niitä, jotka olivat suossa polkeneet ja työntäneet pyörää, vaikka reitti muuten pääosin olikin helposti pyöräiltävää. Me kierrettiin suosiolla vähän kuivemman maan kautta. Näkyvyys oli taas vaihteeksi oikein hyvä, ja jo kaukaa huomattiin muutamien ihmisten hahmoja kirkkaanvärisissä takeissaan. Poikettiin reitiltä kuitenkin tässä kohtaa omille teille, mutta kiivettiin vielä Goallagotteoaivin huipulle tsekkaamaan sää. Dramaattiset pilvet lähestyivät vauhdilla, ja muutaman kilometrin päässä jo satoi. Sää ei selkeästi osannut päättää, millä tuulella tänään olisi.

Freesi seikkailija.

Karttatiedustelua tulevalle pätkälle.

Lyötiin sadevaatetta niskaan ennakkoon ja jatkettiin matkaa. Vesisateessa tallustellessa alkoi molemmilla olla jo ärripurri päällä, kun nälkä oli päässyt taas kerran yllättämään. Ylämäet vaativat selkeästi veronsa, ja kokkailtiin myöhäistä lounasta vesisateessa pienen järven rannalla. Tämäkin lätäkkö oli huomattavasti kuivempi kuin mitä kartta väitti. Blåband-pussit tyhjenivät nopeasti, ja lounaan jälkeen vauhti olikin oikein rivakka. Huitaistiin vesisateessa suon yli kohti Ylä-Pulmankijärveä GPS:stä suuntaa välillä tsekaten. Ylityksen jälkeen maisemat suosivat meitä, kun alempana edessä avautui Ylä-Pulmankijärvi ja vesiputous kohisi taustalla.

Ylä-Pulmankijärvi ja Adolfin kammi.

Etsiskelimme hieman alempaa rinteestä Adolfin kammin. Kyseessä on 1960-luvulla rakennettu turvekattoinen matala kammi, joka on kuulemma saanut nimensä lähelle alas ammutun Saksalaisen Junkers-kuljetuskoneen lentäjän mukaan. Huhu kertoo, että lentäjän nimi olisi ollut Adolf, ja hän olisi menehtynyt laskeutuessaan koneella. Adolfin kerrotaan kummitelleen kammissa silloin tällöin, etenkin sen jälkeen, kun lentokoneen hylystä raahattu kuljettajan penkki oli sijoitettu kammin sisälle. Siihen emme uskaltaneet istuutua, ties mitä olis voinu yöllä käydä! Kammi oli varustettu muutamalla laverilla, kamiinalla, pöydällä, penkillä ja erilaisilla kokkailuvälineillä. Ulkona oli myös huussi, mitä luksusta!

Essiä ei kammi kuitenkaan nukkumiseen houkuttanut, liekö syynä kummitustarinat, joten pystytimme pikaisesti teltan kammin pihalle, kun sadepilvet alkoivat uhkaavasti lähestyä. Kovasti sadetta ei niskaamme tullut, joten valmistimme nuudeli-tonnikalaherkkua päivälliseksi kammin pihalla olevalla nuotiopaikalla. Päivä vaati veronsa ja kävimme nukkumaan ajoissa. Yöllä koettiin raamatullinen hetki, kun sammakot ja myyrät koittivat tunkea kanssamme samaan telttaan. Myyrää sai moneen kertaan hätyytellä hittoon rinkkojen luota absidista, kun ei kerrasta uskonut. Perkele. Essi sanoi, ettei myyrää saa nitistää kun ollaan kuitenkin hänen mestoillaan vieraana. Oikeassahan hän oli, vieraitahan tässä oltiin, mutta voisi se isäntä kuitenkin jättää vieraiden eväät rauhaan näin yömyöhään.

Essi: Kolmantena päivänä kilometrit tuntuivat raskailta, mutta onneksi moraalia kohottivat upeiden maisemien ja hyvän seuran lisäksi korvamadot. Aika kuluu yllättävän nopeasti ja kilometrit hupenevat, kun aivot tapailevat kuumeisesti eri biisien sanoja. Ehkä se kertoo jonkunlaisesta relaksoitumisestakin, että aivot antavat tilaa "turhanpäiväiselle". Just hyvä!

Päivä 4 torstai

Yö nukuttiin huonosti. Olisiko Adolfia pitänyt lepytellä illalla pienellä ryypyllä levollisten unien takaamiseksi?

Ulkoilmakylpylä ja viiden tähden majoitus.

Puro laskee Ylä-Pulmankijärvelle.

Aamulla ensimmäisenä tsekattiin viereinen vesiputous ja käytiin pesulla vähän alempana virralla. Melkoiset maisemat tässä ulkoilmakylpylässä. Kylpemisen jälkeen tehtiin Trangialla aamupuurot kuivatuilla marjoilla ja isoilla voisilmillä ja syötiin kammin sisällä vesisateen piiskatessa kattoa.

Kammissa sadetta pitämässä.

Murkinoinnin aikana suunniteltiin tulevaa päivää. Ajatuksena oli viettää rento päivä lähialueita tutkien ja Ylä-Pulmankijärvellä kalastellen. Aamupalan jälkeen jätettiin teltta niille sijoilleen, tunkattiin rinkat absidiin ja suunnattiin vesipullojen kanssa etsimään lähelle pakkolaskun tehnyttä Junkersia.

Tämä saksalainen kuljetuskone ammuttiin alas Lapin sodan aikana 1944 lokakuussa reitiltään Pohjois-Norjassa. Samaan aikaa Suomi taisteli Saksaa vastaan muualla Lapissa. Neuvostoliittolainen hävittäjä ampui Täti-Jun moottorit rikki, ja kone joutui tekemään pakkolaskun pieneen erämaalampeen. Näin päätyi 6 500 kiloa saksalaista ilmailumetallia lähelle Ylä-Pulmankijärveä. Tapaus ei sinänsä ole harvinainen, vaan Lappiin on siroteltu toisen maailmansodan aikana noin 100 lentokonetta.

Koneesta oli vielä yllättävän paljon jäljellä vaikka retkeilijät ovat siitä jo kymmenien vuosien ajan kantaneet paloja mukanaan kotiin. Miehistö oli tuhonnut itse koneen ohjaamon, ja rungossa näkyi vielä 20 mm ŠVAK-konetykin jättämiä jälkiä. Yksi matkassa ollut taistelija menehtyi, mutta loput selvisivät takaisin ihmisten ilmoille. Keskellä erämaata lepäävä muistutus 75 vuoden takaa sai mietteliääksi. Jolkottelivatko he pois erämaasta porojen lailla, vai tuliko joku poimimaan heidät läheiseltä järveltä? Selvisivätkö he sodasta hengissä? Mitä tarinoita jäi kerrottavaksi jälkipolville?

Essi: Mulle ehkä pysäyttävintä tässä kohtaamisessa Tädin kanssa oli se, että kuinka pahasti olis voinu käydä, jos lentäjä ei olis saanu pysäytettyä konetta just tähän. Nimittäin muutamien metrien päässä laskeutumispaikasta eteenpäin kohoaa kallion reuna (näkyy alemmassa kuvassa). Hauska yksityiskohta on myös se, että oikeasti koneessa ei ollut ketään Adolf-nimistä henkilöä, ja lentäjäkin selvisi hengissä.

Täti Ju lepää.

Lähelle pengertä menty.

Pulmankijoki piti ylittää molempiin suuntiin, mutta tästäkin selvittiin kuivin jaloin. Palattuamme kammille meillä olikin jo hirmuinen nälkä.

Ylitys kuivin jaloin.

Lounasvalmistelujen aikana alkoi yhtäkkiä kuulua rapinaa rinkkojen luota. Perkele vieköön, sama yöllinen myyrä oli nyt Essin rinkan kimpussa. Rinkan verkollisessa sivutaskussa oli suljettu minigrip-pussi roskille, joka kiinnosti myyrää niin paljon, että se jyrsi taskuun reiän ja kuminauhan taskun suulta poikki. Tämän episodin jälkeen ristittiin myyrä Aatuksi. Reissun jälkeen tarkemman tutkimisen jälkeen selvisi, että kyseessä saattoi olla rauhoitettu punamyyrä. Samalla selvisi, että iso osa Lapin myyristä ja sopuleista on rauhoitettuja.

Aatu-myyrä.

Essiä alkoi myyrä jo hieman ärsyttää, joten rustattiin vieraskirjaan omat mietteet ja puumerkit, vedettiin teltta pakettiin, rinkat selkään ja suunnattiin järveä kohden. Järven rannalla oli magee hiekkaranta ja vanha nuotiopaikka. Vietettiin siellä iltapäivä ja alkava ilta kalastellen. Muutaman heiton jälkeen saalistakin tuli, mukavan kokoinen hauki. Laskettiin se takaisin veteen haaveena saada sen tilalla harjus. Ei ollut onnea matkassa tällä kertaa, mutta ainakin kokemuspisteitä tuli lisää. Nähtiin, kun kammin suuntaan suuntasi pari vaeltajaa, jotka vaatetuksen perusteella näyttivät olevan samat kulkijat, joka oltiin tavattu pari päivää sitten. Rennon päivän jälkeen lähdettiin illalla jatkamaan matkaan ja heitettiin hyvästit Aatulle.

Essi: Hitto mikä tyyppi se Aatu! Noin kesyä ja rohkeaa jyrsijää ei olla kyllä ennen nähty; tömistelyt, taputtaminen ja kovat äänet eivät vaikuttaneet myyrän touhuiluihin mitenkään. Sitä piti olla koko ajan häätämässä rinkkojen luota pois. Aika söpö kuitenkin.

Kalahommia.

Tallusteltiin joen viertä jonkin aikaa, kunnes noustiin ylängölle, jossa oli runsaasti tunturimittarin tappamia koivikoita. Suurin osa varmaan vuodelta 2011, jolloin tunturimittarit tekivät paljon tuhoa Lapin tuntureilla. Maisemat olivat upeat, kun aurinko laski samalla tunturin taakse ja loi pienistä koivuista pitkät varjot.

Tunturimittarin tuhoja koivikossa.

Ilta-aurinko paistaa.

Pohjoistuuli voimistui pitkin iltaa. Mentiin yli useammasta tunturipurosta, jotka kulki komeiden pienten kurujen pohjalla. Hyvää telttapaikkaa ei tuntunut löytyvän paikoista, joita oltiin karttatiedusteltu etukäteen. Matkattiin pidemmälle, kunnes alkoi olla myöhä ja aurinkokin jäi jo tunturien taa. Löydettiin lopulta pieni laakso, jossa oli suhteellisen tasaista, pieni lampi ja hiekkaranta. Heitettiin rinkat pois selästä ja etsittiin teltalle paikkaa. Ranta vaikutti muuten täydelliseltä, mutta erittäin kevyet kiilamme eivät soveltuneet majoittautumiseen näin hiekkaisesssa maassa kovassa tuulessa.

Päivä oli ollut niin pitkä, että silmät alkoivat väkisin luppaamaan siihen malliin, että yösija olisi syytä löytyä pian. Lopulta hieman ylempää löytyi paikka, joka kelpasi molemmille. Essi pystytti teltan, ja minä keittelin illan pöperöt Trangialla. Tuuli ravisteli yön saapuessa telttaa kovakouraisesti, kun suojaisampaa paikkaa ei löydetty. Tällä teltalla oli kuitenkin aikaisemminkin nukuttu lähes myrskytuulissa, eikä tämä vielä ollut lähellä sitä. Lämpötila laski vauhdilla auringon piilouduttua tunturien taa muutamaksi tunniksi. Yöllä käytiin jo varmaankin lähellä nollaa.

Päivä 5 perjantai

Ainoa suht tasainen paikka lähistöllä.

Aamulla Essi totesi yön olleen hyvin viileä, kun itse taas koin makuupussin jopa niin kuumaksi, että piti välillä availla vetoketjua. Vaikka meillä oli samanlaiset Carinthia Defence 4 -makuupussit, niin aineenvaihdunta pelasi selvästikin hiukan eri lailla. Vedettiin puurot naamaan, rinkat kasaan ja otettiin kartasta suunta. Luvassa oli helppoa maastoa puolet päivästä, mistä johtuen edettiinkin vauhdilla.

Me käytettiin Tsuomasvärriä suunnistamiseen, kun näkyvyys oli hyvä. Kyseessä oli tuttu tunturi, joka me oltiin huiputettu pari vuotta sitten Sevettijärvi-Pulmankijärvi vaellusreitillä. Sää oli hieno, aurinko paistoi ja vain pieniä pilven haituvia oli näkyvillä. Ilma oli kuumaa ja kuivaa, maa vaan rasahteli jalkojemme alla edellisten päivien sateista huolimatta. Suuria petolintuja liiteli yläpuolellamme useassa paikassa päivän aikana. Varmaankin maakotka tai ehkä jopa harvinaisempi tunturihaukka. Jäi selvittämättä, kun liitelivät niin korkealla.

Aurinko paahtoi koko päivän.

Lounasta nautittiin pienen erämaalammen rannalla, jossa olikin joutsenperhe viettämässä aurinkoista päivää. Paikka valikoitui siksi, että lammen rannalla kasvoi yksi ainut heiveröinen tunturikoivu, jonka varaan saatiin ripustettua vaatteita ja Shemagh-huivi tuomaan vähän varjoa paahtavalta auringolta. Jälkkäriksi oli suklaamoussea!

Päivän etapilla oli muutaman pienen joen ylitys jokilaaksoineen ja yksi suurempi ylitys. Isomman joen poikki pääsi hyvin kiviä pitkin, vaikka se oli paikoin yli kymmenen metriä leveä, kiitos etukäteen tehdyn karttatiedustelun sekä kuivan kesän. Kivikkoa hyödynnettiin taukoon ja jalkojen huoltoon. Oli mahtavaa päästä kastamaan jalat kylmään virtaavaan veteen. Osa muista puroista ja lätäköistä oli kuivunut kasaan, ja isossakin joessa vettä oli nirkoisesti.

Vesi matalalla kun sulamisvedet ovat jo poistuneet. Tauko, jaloille vettä ja ilmaa.

Ylitysten jälkeen saavuttiin kunnon soiseen ryteikköön, jota kartta ei näyttänyt ollenkaan. Tarkastettiin sijainti GPS:stä. Oikeassa paikassa oltiin, mutta laite väitti maastoa helppokulkuiseksi. Kiertäminen ei houkutellut tippaakaan. Tästä johtuen seuraavat kaksi tuntia vietettiin ryteikössä hyttysten ja polttiaisten seurassa kiroillen. Kiertämisessä olisi varmaan mennyt yhtä kauan kuin tässä. Perkele. Noustiin pikkuhiljaa korkeammalle, jolloin hyttyset jäivät onneksi tuulelle kakkoseksi kadoten sinne, mistä tulivatkin. Juomavesi alkoi olla vähissä, mutta kartta näytti useita pieniä lampia reitin varrella. Kun näille päästiin, niin kaikki olivat kuivuneita tai mutavelliä.

Suurin osa karttaan merkatuista lätäköistä näytti tältä.

Jatkettiin savivelliltä toiselle, kunnes viimeisen mutalätäkön kohdalla vettä piti saada jo päivällisen kokkailuunkin. Vesi oli sen verran sakeaa, että sen pumppaaminen filtterin läpi oli selvästi haastavampaa kuin muualla. Essi veti ruoaksi jotain eeppistä intialaista mättöä, kun omalle kohdalle valikoitui mauton vetinen keitto. Mieleen tuli Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista lausahdus "tasan ei käy onnen lahjat", vaikka itsehän olin pöperöni matkalle valinnut.

Matka jatkui taas tällä kertaa kivikossa pienten mäkien lomassa. Parin tunnin päästä tavoitettiin mönkijän ura, joka vei takaisin reitille mitä olimme alussa talsineet. Etsimme parin järven rannalta telttapaikkaa. Tasaista ei ollut missään ja kiviä oli tarjolla vaikka muille jakaa.

Viimeistä telttapaikkaa metsästämässä.

Löydettiin kuitenkin tarpeeksi hyvä paikka, joka vietti vähän sivuttain ja oli kivinen, mutta kelpasi hyvin yhdeksi yöksi. Telttaa kasatessa huomasin Jääkäripuukon kadonneen vyöltä tuppineen päivineen. Mitäs helvettiä? Aamulla viimeksi muistin sen köllötelleen vyöllä, kun leiristä lähdettiin, enkä ollut tarvinnut sitä koko matkan aikana. Keskipäivällä vyötä piti availla paskalla käydessä. Eiköhän se puukko siellä köllöttele maahan haudatun pökäleen vieressä. Saatana. Mieli teki kovasti lähteä hakemaan rakasta vekotinta, mutta matkaa oli tehty vessareissun jälkeen jo työpäivän verran ja edestakainen reissu yötä myöten ei Essin mielestä kuulostanut kovin fiksulta.

Reissusta ei siis selvitty ilman tappioita. Se puukko on kyllä selviytyvää sorttia. Sen kanssa on vietetty aikaa kaikenlaisissa puskissa ympäri Suomea, eli kokenut kaveri oli kyseessä. Eiköhän se selviä pidemmän aikaa erämaassa kuin meikäläinen, ja tulipahan syy palata Kaldoaiviin takaisin tulevaisuudessa. Puukon hukkaaminen otti pannuun silti oikein kunnolla, vaikkei nyt isoa vahinkoa tapahtunutkaan. Rinkasta löytyi kuitenkin myös pienempi kääntöveitsi ja Essilläkin oli oma puukko messissä. Two is one, one is none kuten rapakon toisella puolella on tapana sanoa. Harmittaa silti vielä jälkikäteenkin tätä kirjoittaessa.

Aurinko laskee tunturien taa.

Uniani epätasainen maasto ei häirinnyt. Illan kiukuspäissään tehty nesteytys oli niin hyvä, että teltasta piti kampeutua ulos keskellä yöllä vesisateeseen rakon tyhjennykseen. Sade jatkui yön läpi ja tuuditti pian takaisin unten maille.

Essi: En oikein saanut unta yöllä ja unettoman yön tunteina mietin (älä kysy miksi, kun en itsekään tiedä :D), että jos oltaisiin Teron kanssa burleskitähtiä, niin mitkä meidän horror-burleskinimet vois olla. Keksin itelleni nimen Slimy Tits, koska kuuman kostea yö ja olokin alkoi olla aika visvainen edellisen päivän marssin jäljiltä. Teron käydessä rakkoaan tyhjentämässä, kysyin siltä, että mikä sen nimi ois. Vastaus oli hyvin uninen ja raukea "Sleepy boi"... :----D Että Sleepy boi ja Slimy Tits tässä vaan terve.

Sleepy boi ja Slimy tits.

Päivä 6 lauantai

Heräsin ensimmäisen kerran varhain, ja sade ropisi teltan kattoon vieläkin. Kiinnostus makuupussista poistumiseen oli hyvin vähäistä. Mitenhän puukko pärjäsi yön yksinään vesisateessa? Onneksi oli öljytty. Jäin torkkumaan koiran unta pussiin vielä noin tunniksi, kunnes en enää saanut unen päästä kiinni.

Viimeinen aamiainen. Nyrkillinen voita ja kaikki loput marjat.

Syötiin pikainen aamupala, ja molemmilla oli jo "kiire" autolle jäljellä olevan matkan ollessa niin lyhyt ja tuttu. Sade oli enää tihkua, kun pakattiin kamppeet ja alettiin taivaltaa sutjakkaa vauhtia kohti Pulmankijärveä. Hetken käveltyämme huomasimme, että sade oli hiukan kiihtynyt, mutta kumpaakaan ei kiinnostanut sadekamppeiden kanssa painiminen, kun olimme jo niin lähellä reitin loppua. Totuushan oli, että kilometrejä oli vielä jäljellä useita, ja keli huononi koko ajan. Muutaman minuutin jälkeen kamat olivat jo niin märkänä, ettei sadevaatteiden pukemisesta ollut enää hyötyä. Kaikenlaista harmia, no pahempia asioita tapahtuu merellä.

Vaikka sää oli kylmä ja märkä, niin reipas vauhti piti meidät lämpiminä. Kun maali jo häämötti edessä, niin päätettiin vielä oikaista viimeinen kilometri ajatuksella "mennäänpäs mokoman suon yli, että heilahtaa!" Perille päästiin ja ainoiksi kuiviksi kamoiksi jäi kengät ja rinkat, jotka olivat aamusta asti sadesuojien alla. Sadekin loppui juuri sopivasti, ja fiilis oli katossa märistä kamppeista huolimatta. Autolla vaihdettiin yläviitosia, ja suut oli niin messingillä, kuin vain fyysisesti on mahdollista. Tämän jälkeen vaatteet vaihdettiin kuiviin, rinkat lastattiin autoon, jonka nokka otti suunnan kohti päällystettyjä teitä pikkuhiljaa kääntyen kohti etelää. Pari tuntia tästä eteenpäin ja seuraavan reissun suunnittelu oli jo kovaa vauhtia käynnissä!

Essi: Kun autoon päästiin, niin laitettiin soimaan kaikki vaelluksella meitä piinanneet korvamadot. Niitä olikin ehtinyt jo kertyä aika liuta! Vähän paremmiltahan ne auton stereoista kuulosti kuin muistista laulettuina omakeksimillä sanoituksilla.

• Ismo Alanko - Taitelijaelämää
• Veikko Lavi - Tavallinen Rellu
• Veikko Lavi - Silakka-apajilla
• Veikko Lavi - Ota löysin rantein
• Petri Nygård - Pannaan Suomi Kuntoon
• Korsuorkesteri - Veteraanin iltahuuto
• Hassisen Kone - Rappiolla
• Loituma - Ievan polkka

Perillä!

Jälkipyykki

Reissu onnistui mallikkaasti ja suunnitelman mukaan. Päästiin tutkimaan uusia paikkoja, eikä reissu mennyt liikaa suorittamisen puolelle toisin kuin viime vuoden Haltin huiputus. Kalaa saatiin, vaikkei paljoa kalastettukaan. Huiputettiin tuntureita, nähtiin puroja, jokia, järviä, poroja, junkkerssi ja Aatu. Muita ihmisiä ei juurikaan tarvinnut poluilla katsella, eivätkä ötökätkään kohtuuttomasti häirinneet. Hyttysiä tai mäkäräisiä ei hirveämmin näkynyt, mutta polttiaisia oli jonkin verran. Ennen reissua uutisista sai lukea porokiiliäisistä eli kurmuista, jotka pääosin piinaavat poroja mutta viime aikoina ne ovat myös ottanut kohteekseen ihmisiä pohjoismaissa. Tämä örkki siis munii päänahkaan ja toukat kaivautuvat ihon alle, jossa elävät kudosta syöden. Jälleen yksi syy lisää pitää hattua päässä.

Pöperöä jäi reissulta vähän yli, mutta mieluummin niin päin kuin että se olisi loppunut kesken. Tulevaisuudessa tulee varmasti kuivateltua myös omia sapuskoja enemmän matkaan mukaan, niin saa varmasti mieleistä muonaa. Kevyemmät kantamukset helpottivat päivämatkoja, ja usein jäi fiilis, että pidemmällekin olisi jaksanut. Rinkan painon ollessa noin 20 kiloa tai alle Berghaus Atlas toimii oikein kivasti. Tästä suurempien painojen kohdalla on parempi olla tukevampi putkirinkka, kuten Särmä TST RP80, joka toimii minulle paremmin.

Haixin brittiarmeijalle tekemät ylijäämäkengät palvelivat oikein kivasti vaihtelevassa maastossa. Tällä kertaa jalat eivät kipeytyneet samalla tavalla kuin edellisellä reissulla johtuen kevyemmästä rinkasta ja jäykemmistä kengistä. Särmä Windproof Anorakista on muodostunut vakiovaruste seikkailuille, ja se on ollut päällä talvisista Lapin tuntureista Etelä-Suomen kesäisiin pusikoihin. Essillä taas oli yllään Särmä Retkeilyhousut ja Särmä Jorma Metsästystakki.

Alla meillä molemmilla oli merinovillaa, joka toimii todella hyvin kaikenlaisessa retkeilyssä. Minulla oli Särmä merino t-paita ja Särmä merinosukat. Ja Essillä samanlaisten sukkien lisäksi myös Särmä TST L1 T-paita, Särmä TST L1 bokserit, Särmä merinourheiluliivit ja Särmä premium merinosukat

Harmittamaan jäi hukattu Jääkäripuukko, joka oli palvellut jo useamman vuoden. Onneksi tiedän paikan, josta niitä saa aika helposti lisää. Jälkiviisaana voi sanoa myös, että olisi tehnyt oikein hyvää viettää leirielämää päivä tai jopa kaksi tämän matkan aikana. Aina ei tarvitsisi olla kiire takaisin polulle.

Essi: Kaldoaivin erämaassa me tosiaan vierailtiin toistamiseen. Meistä siellä mageinta on sen laajuus ja sitä kautta monimuotoinen luonto. Eteläisempi osa erämaata on metsäisempää sisältäen paljon korkeaa puustoa ja pensaikkoa, mutta pikkuhiljaa pohjoisempaan päin tultaessa maisemat muuttuvat karummiksi. Puita ja pensaita on vähemmän ja korkeuseroja paljon.

Meille hieman erakkoluontoisille Kaldoaivi on ollut myös siitä kiva kohde, että siellä on aika vähän muita retkeilijöitä. Tämänvuotisen reissun aikana näimme noin viisi ihmistä ja vaikka muutamia vuosia aiemmin kuljimme virallista, merkittyä vaellusreittiä pitkin, emme siltikään nähneet kuin kourallisen ihmisiä. Toki lisääntynyt retkeily- ja vaellusinnostus tuo lisää väkeä reiteille.

Kaldoaivissa on pohjoisen sijaintinsa takia paljon sulamisvesiä vielä pitkälle kesään, mikä saattaa vaikeuttaa jokien ylityksiä. Vuonna 2017 olimme reissussa heinäkuun lopulla, ja vielä heinäkuun puolivälissä osa vaeltajista oli joutunut kääntymään reitiltä takaisin, kun vedet olivat liian korkealla ylityksiä varten. Suosittelemmekin lähtemään reissuun vasta myöhemmin kesällä, silloin hyttysetkään ei vaivaa yhtä lailla!

Nyt vuonna 2020 meidän loppukesän vaelluksemme sijoittuu hieman lännenpään. Tarkoituksena on käydä tsekkaamassa Lemmenjoen kansallispuistoa, Kevon kanjonia ja Paistunturin erämaata. Saa nähdä millainen seikkailu saadaan aikaiseksi!

Lappi on meille vähän kun toinen koti, ja joka kerta sieltä lähtiessä tuntuu, että itsestään jää pala niille sijoille ja kaipuu takaisin on suurta. Tästä syystä käytämmekin lähes kaikki lomat Lapissa seikkailuun. Elokuu 2020, me tullaan taas!

Essin ja Teron reissuja voit myös seurata Instagramissa osoitteessa Beneath the Northern Sky.