Sata retkeä vuoden 2019 aikana, osa 2/3

Tämä on toka osa meidän vuoden 2019 ulkoiluhaasteesta kertovasta artikkelisarjasta. Ensimmäisessä osassa käytiin läpi valmistautumista vuoden koitoksiin. Tässä osassa katsotaan, mitä kaikkea vuoden aikana sitten tapahtuikaan.

Suomi sekä sen loputtomat metsät ja järvet kiehtovat meitä. Meitä innoittaa myös luonnon monimuotoisuus soista tuntureihin ja vanhoihin ikimetsiin. Metsän eläinten ja lintujen tarkkailu on mukavaa puuhaa, kuten myös vuodenaikojen mukaan vaihtuvan kasvikunnan seuranta.

Kaikkea tätä voi tehdä, kun haastaa itsensä lähtemään ulos. Vuoden aikana ehtii nähdä koko luonnon kiertokulun talven kirkkailla hangilla kulkevista eläinten poluista loppuvuoden räntäsateisiin. Unohtamatta suinkaan keväällä maasta ponnistavia ensimmäisiä leskenlehtiä tai syksyllä puusta tippuvia viimeisiä värikkäitä tammen lehtiä.

Päijänne vanhasta näkötornista katsottuna.

Odotukset ylittyvät

Vuoden aikana me kartoitettiin lähialueen retkeilymahdollisuuksia muun muassa maastokarttojen avulla. Oli tosi mahtavaa huomata, että reilun parin kilometrin säteellä meidän kodista löytyy kaksitoista luonnonsuojelualuetta, muutama lampi/järvi sekä yksi lintutorni. Näitä me koluttiin usein työpäivien jälkeen.

Välillä matka kuitenkin vei auton kanssa pikkasen pidemmälle, mutta aika moniin suosittuihin paikkoihin pääsee onneksi hyvin myös julkisilla. Meitä kiinnosti kuitenkin viettää aikaa ihan keskenämme, jolloin usein meidän polut vei omille urille tai vähän rauhallisempiin kohteisiin. Sade on kiva kaveri, kun haluaa päästä retkeilemään itsekseen! Jos varusteet on kunnossa, kelillä ei oo juuri merkitystä.

Kymijoki sateisena päivänä.

Lähialueen retkeilyn lisäksi me tehtiin muutamia pidempiä reissuja muun muassa Turun saaristoon, Kaldoaivin erämaahan Lapissa sekä Seitsemisen-, Repoveden- ja Kurjenrahkan kansallispuistoihin.

Seitsemisen kansallispuisto

Seitsemisen kansallispuiston viimeisille kevään hangille me suunnattiin huhtikuussa. Koska pääkaupunkiseudulla oli jo “ihan kesä”, niin meidät yllätti lumen määrä. Paikoin lunta oli reiteen saakka, jos hyppäsi pois polulta. Tehtiin ruokaa ja yövyttiin teltassa erään laavun ja nuotiopaikan läheisyydessä. Muita kulkijoita ei juuri näkynyt, vaikka kelit oli hyvät. Matkaa kertyi n. 20 km.

Tässähän tulee nälkä kuvia katellessa.

Seitsemisen kansallispuisto keväällä.

Saariston Rengastie

Saariston Rengastie oli meille kokonaan uusi tuttavuus. Tehtiin matkaa autolla heinä-elokuun vaihteessa ja reitiksi valikoitui Turku - Naantali - Taivassalo - Kustavi - Iniö - Houtskari - Korppoo - Nauvo - Parainen. Mentiin vastakkaiseen suuntaan kuin useimmat muut kulkijat, ja se olikin tosi hyvä ratkaisu. Reitti sisältää monta merimatkaa lossien kyydissä, osa joidenkin minuuttien pituisia ja osa reilun tunnin mittaisia. Käänteisen suunnan ansiosta merimatkat sujuivat ilman sen suurempaa odottelua tai ongelmia.

Meillä oli kohtalaisen tiukka aikataulu, koska vedettiin koko kierros kolmessa vuorokaudessa yöpyen ensin Turussa ja sitten Kustavissa. Ehdittiin kuitenkin nauttia maisemista ja seikkailla muun muassa näkötornissa ja luontopolulla Houtskarissa, Jeremian Luolilla Kustavissa sekä Finbyn Jatulintarhoilla Nauvossa. Lisäksi nukuttiin JURTASSA(!!!) Kustavissa. Olipahan magee kokemus.

Nauvon jatulintarha.

Jurtta!!

Turun saariston auringonlasku.

Kurjenrahkan kansallispuisto

Kurjenrahkan kansallispuisto houkutteli meitä elokuussa lämmöllään. Me tykätään laajoista luonnontilaisista suoalueista ja reiteistä, jotka kulkee pitkospuita pitkin. Näistä Kurjenrahkan kansallispuisto on tunnettu. Tavoitteena oli heittää Vajosuon vaellus -niminen reitti, pituudeltaan 30 km. Kelit oli helteiset, joten polkua sai taittaa ihan t-paitasillaan. Illan tullen saavuttiin Vajosuon laidassa olevalle keittokatokselle, jossa tehtiin ruokaa ja pystytettiin teltta. Hiostava keli enteili ukonilmaa.

Kurjenrahkan kansallispuisto pitkospuineen.

Herättiin hieman kolmen jälkeen kovaan ryskeeseen ja sateeseen. Ei siis mennyt ennustus ukonilmasta pieleen. Aloin laskea ukonilman etäisyyttä välähdyksestä jyrähdykseen sekunteina.

Yhdeksän sekuntia, eli noin kolme kilometriä. Tero ei ollut moksiskaan koko hommasta, jatkoi vain unia.

Eipä mennyt aikaakaan, kun sekunnit kävivät vähiin, ja ukonilma oli suoraan päällä. Tuuli riepotteli salamoiden valaisemaa telttaa, ja suuret puut huojuivat ja humisivat ympärillä. Onneksi oltiin valittu telttapaikka niin, että ympärillä oli vain terveitä puita.

Minua pelotti olla teltassa, koska sieltä ei nähnyt, mitä ulkona tapahtuu. Siksi me siirryttiin keittokatokseen tekemään aamupalaa jo noin neljän aikoihin. Oli vielä pimeää, mutta salamoiden välkkeessä näki varsin hyvin. Myrsky jatkui ja jatkui, ja me päätettiin, että paluureitti ei kulje metsän ja suon kautta, vaan talsitaan vesisateessa maanteitä pitkin.

Kun pahin myräkkä aamulla laantui, me suunnattiin vielä tsekkaamaan läheinen näkötorni. Tämän jälkeen pistettiin märkä teltta pakettiin ja suunnattiin lähintä tietä kohti. Hetken käveltyämme taivas tietysti kirkastui entisestään. Vähän oli tylsää talsia 15 km teitä pitkin autolle, mutta onneksi oli hyvää seuraa ja huonoja juttuja.

Näkymä näkötornista ukonilman jälkeen.

Kaldoaivin erämaa

Kaldoaivin erämaan vaelluksella olimme elokuun lopussa. Kaldoaivi oli hurmannut meidät jo aiemmin pari vuotta sitten, kun vaelsimme Sevettijärveltä Pulmankijärvelle merkittyä vaellusreittiä pitkin. Kaldoaivin erämaa on Suomen pohjoisin ja samalla laajin erämaa-alue sijoittuen Utsjoelle, Norjan rajan vierustalle. Alueen laajuudesta kertoo, että kävellen matka halki erämaan on noin 70 km lyhyimmillään, mutta autolla teitä pitkin aloituspisteestä loppupisteeseen on noin 250 km.

Tällä kertaa meidän ei tarvinnut miettiä auton siirtämistä pisteestä A pisteeseen B, sillä ajettiin auto suoraan Pulmankijärven eteläkärkeen ja suunnitelmana oli tehdä rengasreitti osaksi omia polkuja pitkin. Tämä kuuden päivän reissu oli vaelluksista pisin kyseisenä vuonna. Matkasta suunnilleen puolet kuljettiin puskassa ja loput maastopyöräreittiä pitkin.

Reissulla poikettiin Ylä-pulmankijärvellä kalassa ja käytiin tsekkaamassa sen lähistöltä löytyvät Aadolfin kammi sekä toisen maailmansodan aikana hätälaskun erämaahan tehnyt saksalaisten Junkers Ju 52 tai tuttavallisemmin Täti Ju. Tästä reissusta voit lukea tarkemmin tästä artikkelista!

Kaldoaivin erämaata.

Repoveden kansallispuisto

Lokakuun sateissa vallattiin Repoveden kansallispuisto, joka sijaitsee Kymenlaakson ja Etelä-Savon rajamailla. Ollaan kotoisin Kymenlaaksosta, joten veri veti kotiin päin. Repovesi on meille suurimmaksi osaksi entuudestaan tuttu, mutta nyt lähdettiin tutkimaan paikkoja meille tuntemattomalta alueelta, puiston eteläosan Tervajärveltä.

Oltiin varattu yöksi Lojukoskella sijaitseva kota, jonne ehdittiin sateen saattelemana juuri ennen pimeän laskeutumista. Lokakuussa kun päivänvalo vähenee vauhdilla. Meillä oli hiukan vahvempaakin vettä mukana, joten saatiin pienet lämmittävät tumutkin aikaiseksi illan myötä. Kota oli varusteltu kokkailuvälineillä, ja keskellä oli iso tulisija. Oli mukavaa nukkua yö lämpimässä, privaatissa kodassa.

Repovesi ja vuokrakota.

Unohtumattomia hetkiä

Vaikka nähtiinkin vuoden aikana jos jonkinlaisia paikkoja, meille jäi parhaiten mieleen yksittäisiä retkiä ja kohteita, joissa oli jotain erikoista. Esimerkiksi lopputalvena täysikuun loisteessa tehty retki läheiselle laavulle öljylyhtyjen kanssa. Se ilta oli jotenkin maaginen, kun täysikuu valaisi koko paikan melkein kuin olis ollu päivä. Sekin reissu tehtiin työpäivän päälle, kyllä kannatti lähteä seikkailulle!

Täysikuu valaisi iltaa talvella.

Toinen mieleen painunut reissu samalta keväältä oli, kun lähdettiin pienellä porukalla laavulle viettämään iltaa ja yötä. Kyseessä oli itse asiassa samainen laavu kuin edellä mainittu, mutta koska siellä olikin jo ihmisiä, otettiin käyttöön Plan B. Lopputuloksena rakennettiin oma leiri erääseen niemenkärkeen.

Koska me kaikki oltiin töissä Varustelekassa, niin “yllättäen” kaikkien repuista löytyi jonkinlainen majoite. Oli sadeviittaa, bivy-pusseja, puolalaista telttaa, laavukangasta jne. Me kaksi päädyttiin nukkumaan Puolan telttaan, joka oli otettu mukaan testipystytystä varten.

Se oli mun ensimmäinen kunnon talviyö ulkona. Koska kiinteärunkoinen laavu oli mennyt sivu suun, niin meinasi mennä pupu pöksyyn, ja hetken aikaa auto kutsui naista luokseen nukkumaan. Hyvässä seurassa ehti kuitenkin kerätä rohkeutta yöpymiseen ulkona. Yö meni hyvin ja lämpimänä pysyttiin. Mulla oli kolmen vuodenajan makuupussi sekä päällä vielä tunturiviitta. Yöllä oli satanut lisää lunta, ja oli kivaa herätä raikkaaseen ilmaan vähän kevyemmästä majoitteesta.

Polish lavvu is the bestest.

Pyhä-Nattanen

Maisemiltaan hienoin paikka löytyi kuitenkin Lapin Sodankylästä, Pyhä-Nattasen huipulta. Useat kulkijat ovat kertoneet, että mikäli joku paikka pitää kokea ennen kuolemaansa, se on Pyhä-Nattanen. Nyt ymmärrämme ja myönnämme samaan hengenvetoon, että Pyhä-Nattasta kauniimpaa paikkaa me ei ainakaan vielä olla löydetty.

Maisemat jo nousun aikana olivat henkeäsalpaavan upeita ja sitä kauniimmiksi ne muuttuivat, kun näkyviin tulivat huipun toorit ja joka suuntaan aukeavat maisemat Lapin aavoille tuntureille. Kulmikkaat toorit ovat valtavia kivipahtoja, jotka ovat syntyneet graniitin lohkeillessa niiden ympäriltä. Ne ovat kallion kestävintä osaa. Pyhä-Nattasen päällä olevat toorit ovat 40-50 metriä pitkiä ja kymmenisen metriä korkeita. Huipulla on myös vanha palovartijan maja, joka nykyään toimii päivätupana seikkailijoille. Miettikää, kuinka mageeta olisi ollut palovartijan ammatissa noissa maisemissa. Käy vähän kateeksi!

Nattaset.

Palovartijan maja.

Vuosaaren Mustavuori

Helsingistä yks hienoimpia ja mielenkiintoisimpia kohteita on mielestämme Mustavuori Vuosaaressa. Metsän siimekseen poikettiin parkkipaikalta ja pian kiipesimmekin pitkin ensimmäisen maailmansodan aikaista juoksuhautaa. Ylös saapuessamme haudan reunat olivat muuttuneet korkeiksi kallioseinämiksi. Erään käännöksen jälkeen edessä aukesi valtava musta aukko, joka tuntui hengittävän. Ihan kuin valtava kita, joka voisi nielaista meidät ikuisiksi ajoiksi sisäänsä.

Voi tosin olla, että valittu kevätpäivä oli sääolosuhteiltaan erityisen hyvä ja teki kokemuksesta sen takia ikimuistoisen. Sää ei tosin ollut aurinkoinen, vaan pilvinen ja sateinen. Sen ansiosta saimme kulkea rauhassa, ja ilmassa oleva korkea kosteuspitoisuus tuntui herättävän paikan eloon. Lähistöllä on muutakin kiinnostavaa nähtävää, joten siellä kannattaa pistäytyä, mutta muista ottaa messiin taskulamppu ja kumisaappaat!

Ensimmäisen maailmansodan aikaista luolastoa Vuosaaressa.

Marttilan Korven eräreitistö

Koska erämaiset paikat on erityisesti meidän mieleen, niin ollaan koitettu löytää lähiseuduilta mahdollisimman karuja paikkoja. Erityisen kiva paikka Varsinais-Suomessa kantaa nimeä Marttilan Korven eräreitistö. Kyseiselle alueelle olemme suunnanneet jo monta kertaa muutaman vuoden aikana, ja paikka alkaa olla aika tuttu.

Reiteiltä löytyy erämaista maisemaa kallioineen ja karuine soineen, emme ole vastaavaan törmänneet muualla eteläisessä Suomessa. Mikäli kaipuu Lappiin käy liian suureksi ja mahdollisuutta pidempään reissuun ei ole, suunnatkaa tälle eräreitistölle!

Marttilan Korven eräreitistö.

Takomäen louhos

Yksi näyttävä, vaikkakaan ei niin luonnonmukainen retkeilykohde löytyi Etelä-Karjalan metsistä piilossa suurelta yleisöltä. Kyseessä on hylätty Takomäen kivilouhos Savitaipaleella, joka on täyttynyt kirkkaalla vedellä ja muuttanut koko paikan turkoosin veden valtakunnaksi. Ymmärtääkseni paikalliset käyvät täällä myös kesäisin uimassa, enkä ihmettele yhtään!

Takomäen louhos.

Tämän artikkelisarjan viimeisessä osassa käydään läpi mitä kaikkea sitä opittiin tämän seikkailuntäyteisen vuoden aikana. On siellä hyvää retkiruokaakin.